Ihmeellinen ihana Aurinko

Kävään auringon lämmössä on sulanneet viimeisetkin opiskelumotivaation rippeet ja kaikki innostus istua sisällä tämän kapistuksen edessä on tipotiessään. Onneksi olen voinut nauttia aiempaa parempaa menestystä opiskeluni ulkoistamisessa eli koneen oheismateriaaleineen siirtämisessä pihakäyttöön. Tänään pihamaalla viltin päällä istukselin kera tietokoneen ja Didaktiikan perusteet-kirjan. Viimeistä kevään tehtävää viedään. Ihaninta kuitenkin on se, että vihdoinkin kesä on täällä!

Itseään haastamassa

Joskus täytyy ottaa mittaa itsestään, katsoa kuka on kuka ja kumpi on vahvempi: pelko vai tahto. Se on oikeastaan jotenkin vapauttavaa ja huomaa miten hassuja ja ihan turhia jotkut omat asenteet, ajatukset tai pelot voi olla. Kunhan muistaa tehdä mittelön itseään vastaan hyvässä urheiluhengessä ja pilke silmäkulmassa :)
Itsensä haastamisesta kai oli kyse aiemmin kokeilemassani jollailussa ja melonnassakin, tällä kertaa kiipeilyssä. Jollailussa tosin oli ensin vain puhtaasti suuri halu oppia hallitsemaan purjeita, ymmärtää tuulen liikkuminen niissä ja päästä yhteistyöhön sen kanssa ...se ei vaan oikein onnistunut ja siitä tulikin tahtojen taistelua ja sai kamppailla itsensä kanssa joka kerta että sinne vesille uskaltautui menemään kaatumisen uhalla, hyväksymällä sen mahdollisuuden mutta kieltäytymällä miettimästä sitä. Kiipeilyssä on kyse vain ja ainoastaan oman pelon voittamisesta. Olen lapsesta asti nähnyt unia joissa kiipeän korkeaan torniin tai olen korkeassa paikassa ja putoan sieltä alas. Lapsena näin unta niin toistuvasti, että lopulta opettelin sanomaan itselleni unessa että herää tämä on vain unta ja niin opin rauhoittumaan ja sain unen katkeamaan. Vuosien varrella olen koittanut kiipeillä kallioilla ja hankkiutua korkeisiin paikkoihin, mutta huomaan miten pelko alkaa aina ottamaan valtaa pudotuksen lähistöllä ja ikävä kyllä iän myötä se saa valtaa yhä enemmän. Luulen että se johtuu lapsista ja äidin vaistosta, on enemmän menetettävää.
En tiedä mikä hullutus iski kun sai ilmoittautumaan kolmen kerran kiipeilykurssille ja viimeiseen asti olinkin osallistumistani peruuttamassa. Vielä samana päivänä olin tuntia ennen kurssin alkua sitä mieltä että soitan ja sanon estyneeni osallistumasta, mutta yllättäen huomasinkin järjestäneeni asiat niin että voin lähteä kiipeilememään turussa sijaitsevaan kiipeilypaikkaan.
Järki hoki päässäni että on tyhmää mennä... olen todella korkeanpaikan kammoinen siinä tapauksessa että pudotus on äkkijyrkkä ja fysiikkani on kuluneen vuoden aikana kokenut romahduksen viime kesään nähden. Kymmenen lisäkiloa ja hiihtokelien puuttuminen viime talvena ei ole tehnyt hyvää. Viime kesänä iski joku väsymys ja kaikki tuntui turhalta, jolloin liikkuminen jäi eli habasta ei ole enää tietoakaan. ...Ja sen huomasi kiipeilyn jälkeen: kolme päivää oli kaikki mahdolliset lihakset kipeänä käsistä, rinnasta ja selästä.

 

Ensin uskalsin nousta vain vajaat kaksi metriä kun alas katsoessani iski kamala ahdistus ja huomasin että meinaa paniikki iskeä. Ei auta vaikka sanoo että ei haittaa, on turvassa valjaat päällä. Oli pakko tulla alas, mutta sitten jo seuraavalla kerralla uskalsi nousta nopeammin ja pidemmälle. Parhaimmillaan noin neljään metriin uskaltauduin, itselleni se oli voitto mutta moneen muuhun nähden surkea suoritus. Jotkut kiipeilivät katon rajaan asti ja eräskin viisikymppinen rouva (jolla tosin aiempaa kiipeilykokemusta) roikkui negatiivisella seinällä heittäytyen välillä vain toisen käden varassa ottamaan uuden otteen toisella kädellään -ihailtavaa niin taito, voima kuin rohkeuskin!
Huomenna olisi tarkoitus lähteä ulos kalliota ylös kiipeämään. Olen tänään katsonut taivasta ja puoliksi pelännyt, puoliksi toivonut taivaanrannassa tummina kasaantuvien pilvien satavan huomenna rankasti koko päivän estäen kiipeilemään pääsyn. Nähtäväksi jää miten käy ja kuka kiipee :)