Onnellisuus, se ihmeellinen aarre jota ihmiset ovat tavoitelleet kautta aikojen. Onni, tuo tunne joka piileksii punaiseksi tuvaksi ja perunamaaksi tai milloin miksikin tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi muotoutuneena. Se juttu minkä saavutettuaan elämä on vähän parempaa, vähän täydempää, vähän helpompaa, vähän tyydyttävämpää - kaikenkaikkiaan vähän onnellisempaa. Ainakin hetken kunnes siihen juttuun tottuu ja tarvitsee jotain muuta. Kaukana, aina unelmien taivaanrannan horisontissa, kimaltelee se ihmiselon kruununjalokivi, Onni. Tuleeko jossain vaiheessa se hetki, jolloin voi todeta onnen tulleen ja pysyvän? Nyt olen saanut onnen, kuin purkillisen sokeria, ja niin kauan kuin se tuossa pöydällä purkissa kököttää niin olen onnellinen. Jotenkin se onni kuitenkin tuntuu aina karkaavan sinne jonnekin hamaan tulevaisuuteen.
Jos olisin saanut tyttölapsen, olisin kaivanut syvän kuopan ja haudannut sinne kaikki Prinsessa ruususet ja muut sähläykset, jotka saavat onnettomat tyttölapset uskomaan prinssien pelastavan hädästä kun kaikki ympärillä romahtaa. Karauttavan uljaalla ratsullaan, kaappaavan neidon syleilyynsä ja heidän ratsastavan yhdessä ikuiseen auringonlaskuun, ikuiseen onnelaan. Mitään prinssiä kaikenkattavan onnellisuuden kera ei kuitenkaan ole odotettavissa. On vain paljon tapahtumia, helppoja ja vaikeita, ja oma asenne miten ne ottaa vastaan.
Kiitollisuuden taikavoima piilee sen kyvyssä ankkuroida onni unelmien (eli tulevaisuuden) sijaan tähän hetkeen. Kiitollisuus on reaaliajassa toteutuvaa onnellisuutta. Mitä enemmän ja aidommin kiittää, sitä onnellisempi on. Ja kun tuntee kiitollisuuden sydämessään, voi havahtua siihen, että toisten onni ei ole itseltään pois. Niinpä toisten hyväksi tekemisestä tulee ilo. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kiitollisuuden ja rauhan myötä jää tilaa myötätunnolle ja elämän kunnioitukselle, toisessa ihmisessä on mahdollista nähdä omat kamppailunsa ja etsintänsä.
Aina ei ole helppoa olla kiitollinen, varsinkin aluksi se on vaikeaa. Tuntuu tyhmältä teeskentelyltä että tässä suossa pitää tarpoa ja vielä olla siitä kiitollinen. Miksi rääkätä itseään vaatimalla jotain kiitollisuutta, kun mieli tekisi vaipua synkkyyteen ja rypeä itsesäälissä. Mutta mitä sekään hyödyttäisi? Toisten syyttelyä ja passivoitumista siitä seuraisi.
En ajattele tämän kiitollisuus ajattelun olevan mitään "lasi on puoliksi täysi eikä puoliksi tyhjä" -optimismia, vaan realismia. Puhdas toteamus siitä, että valinta on minun itseni ja minä itse määrittelen kokemukseni, elämäni ja sen olenko onnellinen juuri nyt vai janoanko aina vain jotain lisää. Toivon että lopulta toisten ihmisten teot, sanat ja asenteet, elämän myrskytuulet tai onnenkantamoisetkaan eivät enää vaikuta tai määrittele minua vaan tiedän sydämessäni olevan rauha, juuri tässä ja nyt, kiitollisuuden voimaan ankkuroituneena.
(Erityisesti kaikesta huolestuvalle äidille :) huomioksi että...) Tämä kaikki on vain tällaista elämänkatsomuksen pohtimista, testaamista. Nöyränä toteamista, että en tiedä mutta haluaisin ymmärtää... Halua hahmottaa elämää ja sen rakennuspalikoita. Kun omia ajatuksia sanoittaa näin, saa niihin etäisyyttä ja voi joko huomata todella ajattelevansa niin tai sitten yhtä hyvin todeta että hupsistakeikkaa kylläpä sitä taas hassusti näki kaiken ihan vääristyneenä. Täällä blogissa ajatusten sanoittamisen ohessa saa joka kerta ripauksen lisää itseilmaisun rohkeutta, jota kovasti välillä kaipaan :) ja lisäksi rohkeutta olla se kuka on, löytäen voimaa seistä toisten määritelmiä (monesti omia kuvittellisia) uhmaten.
