Venäjän matkan muisteluita

Perjantaina 13. päivä aamuvarhaisella linja-auto täyttyi äidin puolen sukulaisista ja lähti kuljettamaan meitä kohti Viipuria. Olimme matkalla isoäitini lapsuudenmaisemiin. Yövyimme viipurissa entisessä naistentautien sairaalassa, joka oli muunnettu hotellikäyttöön. Huoneet olivat hyvin pelkistetyt ja kolkot, mutta lakanat puhtaita ja sängyt pehmeitä. Se oli jo toiveiden täyttymys. 

Edellisestä karjalan kerrastani olikin aikaa vierähtänyt jo reilu 15 vuotta ja paljon kehitystä oli havaittavissa. Kaikki kerjäläiset olivat kadonneet (yhtä entistä katulasta lukuunottamatta, joka oli meitä vastassa linja-auton luona illalliselta saapuessamme ja jonka elämäntarinan oppaana toimiva bussikuskimme tunsi) ja maaseudulle oli alettu rakentaa isoja taloja pienten lautahökkeleitten rinnalle. Silmälle virkistävää oli yhteneväisten asuintalosäädösten puuttuminen ja vierekkäin oli mitä erilaisempia rakennustyylejä ja materiaaleja edustavia taloja -niin hulppeita kuin niitä lautahökkeleitäkin. Viipurissa monet talot ovat kauniita ja vanhoja veistoksia kannattelevia, mutta kipeästi kunnostusta kaipaavia. Kerrostalot ovat rappeutuneita ja parvekkeet roikkuvat romahtamaisillaan kannatellen mitä ihmeellisempiä rakennelmavirityksiä (ihmiset olivat rakentaneet lahoamispisteessä oleviin parvekkeisiinsa laudoituksella katetun lisähuoneen). Myös pellonreunalla pötköttäviä (kuumuudesta tai nautintoaineista pökertyneitä) ihmisiä ei näkynyt tällä kertaa kuin muutama. Edelliseen kertaan verraten autokanta oli myös uusiutunut ja silloin katukuvaa hallinneet ladat ja muut neuvostomalliset ajokit olivat vaihtuneet uutukaisiin kansainvälisiin automerkkeihin. Maaseudullakin pikkuruisten laudoista kyhättyjen dacha-mökkien edessä oli parkissa tuliterä katumaasturi tai muu vastaava. Pojat pitivät ladoista lukua ja se jäi muutamaan päälle 180 kpl. 

Hotelliaamiainen oli kulttuurishokki jo itsessään, sisältäen ilman valinnan mahdollisuutta kaksi nakkia, säilykeherneitä ja letun ihmehillolla. Toisena aamuna velttoa vaahdoksi vatkattua puoliraakaa munakasta (joillakin onnekkailla kypsää), liimamaisesti venyvää mutta maukasta puuroa jättimäisellä voisilmällä ja onneksemme jogurttia. Niitä säilykeherneitä pyöri jokaikisellä lautasella illallisella ravintoloissa ja missä vain. Toisaalta juuri tällainen on virkistävää ja sitä mitä matkalla kaipaakin, vaihtelua arkeen!

Iltapäivällä saavuimme rajan ylityksen jälkeen Viipuriin, jossa tarkoituksena oli vierailla Alvar Aallon suunnittelemassa ja uudelleen restaroidussa kirjastossa, mutta se olikin jonkin kansallisen pyhäpäivän takia suljettuna. Niinpä kävelimme sitä ympäröivässä puistossa ihaillen valtavan isoja puita ja heitimme suihkulähteeseen kolikot onnea matkaamme tuottamaan.

 Puistossa monien puiden alaosa runkoa oli maalattu valkoiseksi, mietimme miksi?

 Torinäkymää taustalla olikohan Leninin vai Stalinin patsas.
 Kävimme kaffella, colalla ja jätskillä torin laidalla sijaitsevassa ravintolassa. Porukkamme oli hajaantunut kirjaston kiinniolosta aiheutuneen suunnitelman muutoksen johdosta, mutta sieltä ravintolan terassilta lähes koko porukka löytyi:) Oli mukava ja leppoisa tunnelma ja huomasin miten pojat nauttivat kun on uusia paikkoja ja ihmisiä. Kaatosateen ropistessa niskaamme juoksimme takaisin bussille ja lähdimme hotelliin huoneita lunastamaan ja sen jälkeen illalliselle.

Illallistimme pyöreän tornin ravintolassa. Kuten seuraavanakin iltana meille tarjoiltiin joku pihvi juustokuorrutteella ja perunoilla lisänä yllätys yllätys säilykeherneitä. Ruoka oli hyvää kuten myös seura:)

 

 Seuraavana päivänä matkasimme maaseudulle kohti Summan kylää, jossa äitini äidin perheellä oli ollut laajat metsä- ja peltoalueet. Tiet olivat huonossa kunnossa ja niissä ajettiin sillä puolella missä oli vähemmän reikiä. Takaisin tullessa isolla tiellä olikin juuri sattunut pahan näköinen kolari risteysalueella. Pihojen laitamilla kohosi lähes poikkeuksetta joku jättiläismäinen lehtikasvi (jonka nimeä en muista), joka oli polttava ja jonka hävittäminen vaikeaa. Viljeltävää peltoa ei juurikaan näkynyt ja koko matkan aikana näkyi vain yksi traktori.

Pysähtyminen muistomerkille ja heittäytyminen hyttysten sekaan. Juosten tuli käytyä kun toppi ja mekko ei ollut ihan täsmävalinta jättäytyä verenimijöiden armoille. Pelkäsinkin mitä lopulta määränpäässämme tulee olemaan ja olimme varustautuneet kertakäyttösadetakeilla (ei vesi, vaan hyttyskuuroja vastaan) mutta onneksi tuuli suojeli meitä ja saimme olla rauhassa.

Summan kylään saavuttuamme alkoi suuri porrasjahti. Kirjan kartta apunamme aloimme etsiä vielä jäljellä olevia isoäitini kotitalon portaita ja navetan kivijalkaa lehmänkiinnityskoukkuineen. Kovasti niitä etsimme kainalonkorkuisessa heinikossa tarpoen, välillä miettien miksi niiden löytyminen onkaan tärkeää ja lopulta ne löytyivät kiitos serkkutytön lyömättömän kartanlukutaidon ja serkkupojan tarkkojen silmien. 

Asutusta oli tullut ihan vanhan talon läheisyyteen. Vielä 15 vuotta sitten paikalla ei ollut mitään.

Lähellä sijaitseva kenttähautausmaa

Lähdimme etsimään Summajärveä ja siitä tulikin seikkailu kun kunnon karttaa ei ollut ja kuljimme useamman kerran harhaan.

 

 

Serkkupoika kiipesi kivelle katsomaan josko näkyisi vettä.
Muutaman kerran meinasimme luopua leikistä ja osa porukkaa karsiutuikin. Juuri kun olin itse luovuttamassa näin että metsä loppui jonkun matkaa edessäpäin ja seuraavat puut alkoivat vasta hyvän matkan päästä eli siinä välissä voisi olla jotain vettä. Onneksi jatkettiin koska aika pian saavuimme järvelle.

Lopulta se löytyi! Muutamat miehistä kävivät uimassakin ja sen jälkeen riitti keskustelua että oliko se vesi kylmää vai lämmintä ja puhdasta vai likaista :)

 Tämän jälkeen maistui linja-auton luona valmiiksi katettu kuuma grilli antimineen ja kahvitarjoilu leivoksineen. Eikä viereen ajanut juomapuolta edustava autokaan mikään kurja yllätys ollut, takaluukkusta ostin juhannusta varten pullon venäläistä kuoharia.
Alla kuvassa metsäpaloja ehkäisemään ja rajoittamaan pitkin matkaa kaivetut palo-ojat.

Vielä toiseksi yksi jäimme illallistaen keskustan tuntumassa sijaitsevassa tunnelmallisessa kellariravintolassa ja seuraavana päivänä virailimme vielä tavaratalossa, torilla ja kauppahallissa. Viipuri oli viihtyisä, kauniskin, vaikka pihoja hallitsi hoitamaton rehevä puutarha ja talot olivat heikossa kunnossa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja autot pysähtyivät ihmeeksemme heti kun meinasiksin vain jalallaan astua autotielle. Ensimäisellä ylityksellä arvelikin auton pysähtyneen vain jotta se voi kaasuttaa yli kun ollaan kohdalla;) Pojat ihastuivat heti kaupunkiin niin, että alkoivat jo suunnitella sinne muuttavansa.
Ainoastaan epämiellyttävää oli eka hotelliyö, jolloin ovenkahvoja renkutettiin ja  viereisestä huoneesta alkoi kuulua armoton ryske ja pauke kahden aikaan yöllä. Olin lasten kanssa kolmestaan äitini yöpyessä juuri metelihuonetta seuraavassa huoneessa ja pikkasen aikaa oli vähän yksinäinen olo. Onneksi lapset eivät heränneet. Lisäksi maaseudulla olevat ja vieraillessamme sotilasalueella näkemämme autiot "kerrostalokylät" ovat aina yhtä kolkko ja surullinen näky.
Muuten Viipuri oli erityisesti läheisineen vesialueineen todella kaunis, miellyttävä ja luokseen uudelleenkin kutsuva kaupunki.

 

 Pojat saivat venäläisen laulavan pikkuveljen koura-koneesta mihin laitetaan 100kopekan kolikko ja sitten kouraa liikuttamalla koitetaan saada jotain nousemaan. Tervetuloa perheeseen :D
Venäjän tullissa pojat suunnittelivat vaihtavansa passeja keskenään ja kokeilevansa jos menisi läpi. Onneksi luopuivat suunnitelmistaan, voi olla vähän väärä hetki testata yhdennäiköisyyttä...

 

Jäin miettimään miksi niiden portaiden löytyminen oli niin tärkeää ja merkityksellistä. Mitä ne meille symbolisoivat? Ehkä me etsimme omaa sukumme historiaa ja meitä ajoi jokin tarve saada kosketus isoäidin menneisyyteen. Halu ymmärtää hänen lähtökohtiaan, nähdä maaperä jossa osa meidänkin juuristamme on. Tuntui uskomattomalta löytää portaat ja seistä samoilla portailla joilla isoäitikin on joskus seissyt.
Menetysten sijaan on kuitenkin tärkeämpää katsoa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Olen iloinen että seutu on nyt asutettua ja toivon että ihmiset siellä saavat elää onnellisina ja kauniista paikasta nauttien. Ja että itse osaan elää kiitollisena siitä mitä isoäitini elämässään saavutti ja ihaillen hänen sitkeyttään ja rohkeuttaan.
Perhoset lentelivät talon raunion ympärillä kasvavissa kukkasissa.

Leveä peräsin ja painajaismainen peppu

Ilokseni olen saanut myös perheen innostumaan melonnasta. Jokivarren kauniin rehevässä ympäristössä kävimme melomassa ensin Jonun kanssa inkkarilla ja sen jälkeen muutaman viikon kuluttua Epukan kanssa. Hienosti meloivat molemmat ja joenuoma oli valtavan kaunis ja kiehtovan satumainen lumpeenkukkien välissä lipuessamme ja reunoilla kasvavien puiden ojennellessa oksiaan veden pintaa kohti. Seuraavalla kerralla sain houkuteltua veljekset kokeilemaan kajakkia ja innoissani myös itse menin sellaisella myös ...vaan enpä aavistanut millaisen "painajaisen" saa aikaan pieni kajakki ja pullea peppu. Rantautuessamme melonnan jälkeen oli kajakkeja vuokraava setä auttamassa meitä laiturilla ja siinä laiturin tuntumassa jouduin toteamaan ettei se peppu irtoa sieltä kajakin pohjasta. Ei hievahdakaan. Olihan se hieman tiiviiltä tuntunut jo meloessa mutta en olisi uskonut kiinni juuttuvani. Nostat vaan itsesi käsillä sieltä ylös kuului ohje, mutta ei riittänyt voimat ja puristus oli tiukka. Jaloilla ei mahtunut työntämään kun kajakki oli niin matala että jalat olivat suorana edessä. Lopulta sain jotenkin hivuttauduttu sieltä ulos. Siinä vaiheessa koko juttu huvitti ja nauratti mutta seuraavaa melontakertaa odotellessa ei enää naurattanut.
Sovittuani serkkutytön kanssa melonnan melontakeskukseen meren rannalle heräsin edeltävän päivän aamuna kuudelta ja avatessani silmät yksi ainoa ajatus jyskytti mielessäni: en voi mennä melomaan kun juutun kiinni kajakkiin enkä pääse irti. Siinä sitä istuin aamuvarhaisella sängynlaidalla painajaismaista peppua murehtien. En voinut uskoa lihonneeni sentään niin paljoa että se estäisi melonnan ja toisaalta ärsytti että jokin tuollainen älytön pelko voi noin ottaa valtaansa aamuvarhaisesta lähtien.
Sekavin ajatuksin ja pelokkain mielin menin melomaan ja helpotuksesta huokaisten tajusin heti paikanpäällä kajakit nähtyäni että jokipaikan kajakkien oli täytynyt olla jotain juniorimallia, koska näissä merikajakeissa jäi ruhtinaallisesti tilaa ja polvetkin sai koukkuun kajaakista noustessa helpottamaan työntövoimaa. Huh helpotusta, en juuttunut kiinni enkä ollut myöskään paisunut niin mahdottoman paljoa :)
Ehkä vähän kaukaata haettua mutta jälkeenpäin mietin miten huteraa on usko omaan selviytymiseen ja miten pieni juttu sai murehtimaan jo aamusta alkaen jotain lopulta ihan perätöntä asiaa. Miten paljon energiaa sitä ihminen tuhlaa murehtimiseen kun voisi sen kaiken käyttää myönteistä energiaa lisääviin ajatuksiin ja toimiin. Luottaen elämän kantavaan voimaan ja siihen että kaikki on mahdollista (leveästä peräsimestä huolimatta) ;)

Hammaskeijun maalaiselämää

Kohta hammaskeiju vierailee teillä ahkerasti ennusti röntgenhoitaja kuvattuaan poikien hampaat oikomishoitoa ja rautojen laittamista varten reilu vuosi sitten. Ahkerasti hammaskeiju onkin vieraillut ja välillä joutunut hädissään turvautumaan velkakirjaan kolikoiden puutteessa. Hieman hajamielinen tuo keiju myös tuppaa olemaan ja välillä saavat pojat maltillisesti kurkistella tyynyn alle useampana aamuna ennen kuin kyseinen siipiveikko on muistanut käydä hampaan noutamassa.

Vietin poikien kanssa lähes koko kesälomani maalla Mammun luona ja myös siellä hampaat harvenivat. Aamulla patjojen päältä lattialla heräillessämme Jonu kertoi miten taas oli yöllä yksi hammas irronnut. Kertoi heränneensä siihen ja väsyneenä laittaneensa hampaan kämmenelleen ja puristaneensa sitä nyrkissään ettei se häviäisi. Lopulta ei ollut jaksanut enää pitää nyrkkiä kiinni, vaan nyrkki oli auennut ja hammas pudonnut. Pimeässä oli sitä sitten koittanut etsiä, mutta tuloksetta. Aamulla etsintäoperaatio tuotti tulosta ja hammas löytyi patjojen läheltä lattialta. Laitoin hampaan talteen keittiön apupöydälle jossa se pyöri seuraavaan aamuun, jolloin Mammu ilmoitti aamupalapöydässä Jonulle laittaneensa sen sälilöön tulitikkuaskiin, kun hänen kuulemma teki pahaa katsoa sitä hammasta. Siihen Jonu totesi hampaat välkkyen leveästi virnistäen "Meilläpä on niitä suu täynnä!" ja velipoika säesti "Ja niissä on rautaa!!!"

Turvallista heinäntekoa ;) Harjoittelin viikatteen käyttöä ja aika rankkaa hommaa oli ja jälki hieman nyrhityn näköistä, mutta poikki meni heinänkorret.

Vauhtiveikot

...laskun jälkeen

Iltalypsyllä :)

Juhannus kirkkorannassa

Mammu

Eväsretkellä