Leveä peräsin ja painajaismainen peppu

Ilokseni olen saanut myös perheen innostumaan melonnasta. Jokivarren kauniin rehevässä ympäristössä kävimme melomassa ensin Jonun kanssa inkkarilla ja sen jälkeen muutaman viikon kuluttua Epukan kanssa. Hienosti meloivat molemmat ja joenuoma oli valtavan kaunis ja kiehtovan satumainen lumpeenkukkien välissä lipuessamme ja reunoilla kasvavien puiden ojennellessa oksiaan veden pintaa kohti. Seuraavalla kerralla sain houkuteltua veljekset kokeilemaan kajakkia ja innoissani myös itse menin sellaisella myös ...vaan enpä aavistanut millaisen "painajaisen" saa aikaan pieni kajakki ja pullea peppu. Rantautuessamme melonnan jälkeen oli kajakkeja vuokraava setä auttamassa meitä laiturilla ja siinä laiturin tuntumassa jouduin toteamaan ettei se peppu irtoa sieltä kajakin pohjasta. Ei hievahdakaan. Olihan se hieman tiiviiltä tuntunut jo meloessa mutta en olisi uskonut kiinni juuttuvani. Nostat vaan itsesi käsillä sieltä ylös kuului ohje, mutta ei riittänyt voimat ja puristus oli tiukka. Jaloilla ei mahtunut työntämään kun kajakki oli niin matala että jalat olivat suorana edessä. Lopulta sain jotenkin hivuttauduttu sieltä ulos. Siinä vaiheessa koko juttu huvitti ja nauratti mutta seuraavaa melontakertaa odotellessa ei enää naurattanut.
Sovittuani serkkutytön kanssa melonnan melontakeskukseen meren rannalle heräsin edeltävän päivän aamuna kuudelta ja avatessani silmät yksi ainoa ajatus jyskytti mielessäni: en voi mennä melomaan kun juutun kiinni kajakkiin enkä pääse irti. Siinä sitä istuin aamuvarhaisella sängynlaidalla painajaismaista peppua murehtien. En voinut uskoa lihonneeni sentään niin paljoa että se estäisi melonnan ja toisaalta ärsytti että jokin tuollainen älytön pelko voi noin ottaa valtaansa aamuvarhaisesta lähtien.
Sekavin ajatuksin ja pelokkain mielin menin melomaan ja helpotuksesta huokaisten tajusin heti paikanpäällä kajakit nähtyäni että jokipaikan kajakkien oli täytynyt olla jotain juniorimallia, koska näissä merikajakeissa jäi ruhtinaallisesti tilaa ja polvetkin sai koukkuun kajaakista noustessa helpottamaan työntövoimaa. Huh helpotusta, en juuttunut kiinni enkä ollut myöskään paisunut niin mahdottoman paljoa :)
Ehkä vähän kaukaata haettua mutta jälkeenpäin mietin miten huteraa on usko omaan selviytymiseen ja miten pieni juttu sai murehtimaan jo aamusta alkaen jotain lopulta ihan perätöntä asiaa. Miten paljon energiaa sitä ihminen tuhlaa murehtimiseen kun voisi sen kaiken käyttää myönteistä energiaa lisääviin ajatuksiin ja toimiin. Luottaen elämän kantavaan voimaan ja siihen että kaikki on mahdollista (leveästä peräsimestä huolimatta) ;)