Mahtavia sateita, vuolaana ryöppyäviä sadepilviä ja kuin tilauksesta parin viimeviikon vaihteeseen  osunutta ihanaa lämmöllään hellivää ja voimaannuttavaa auringonpaistetta. Nautin iltaisin kävelyistä hämärtyneillä autioilla kaduilla ja syksyisistä rankkasateista. (Vaikka niille kastemadoille se kurjaa onkin:))

Arkipäivien sateisuudesta huolimatta pääsimme nauttimaan yllättävästä auringonpaisteesta viikko sitten sunnuntaina Savojärven kierroksella. Lenkkarit tosin osoittautuivat täydellisen vääräksi valinnaksi sille reissulle -viikon runsaat sateet olivat jättäneet pitkospuut paikoitellen 10-15cm veden alle eli meni aika vetiseksi kahlailuksi. Onneksi oli lapsilla kumpparit. Lapsia oli omassa vanhempainyhdistyksen porukassamme neljä. Jaksoivat hienosti kertaakaan valittamatta ja ne vielä leikkivät jotain taisteluleikkejä ja jahtasivat toisiaan pomppien metsikössä ja upottavilla vetisillä sammaleilla ainakin puolet matkan pituudesta. Olivat nämä kaksi omaani lisäksi löytäneet reitin alusta kaksi pojanmittaista puun oksaa, joita piti rahdata koko reitti läpi. Ovelasti yrittivät pariin otteeseen delegoida sitä hommaa mulle, mutta sanoin että teidän täytyy itse miettiä miten tärkeitä ne kepit teille ovat ja jos ovat tarpeeksi tärkeitä niin sitten itse kannatte. No tottakai äidit aina heltyvät jossain vaiheessa ja niinpä sitten pienen matkaa osallistuin näiden suurien puisten aarteiden rahtaamiseen:)

Sain sitä englanninkielistä iltalukemistakin: kilpajollailusta kertovan teoksen. Entisen työkaverin mies on sitä harrastanut nuorempana ja heillä käydessäni sain mukaani vähän luettavaa. On kyllä jäänyt se opus tuohon olohuoneen hyllyn päälle odottelemaan sopivaa lukuajankohtaa. Huomaan pientä kynnystä olevan tarttua siihen kun ei tuo englanti todellakaan ole niin sujuvaa. Epäilen vähän että mahtaakohan tuohon kirjaan riittävää lukuinspiraatiota iskeä koko talvena...

Jolla on nyt pesty astianpesuaineella (kun muuta sopivaa puhdistusainetta ei sattunut löytymään) ja odottelee tuossa pihalla ensin autotalliin kuivumaan pääsyä ja sitten sen jälkeen kellariin siirtoa, jossa varsinainen kunnostustyö voi alkaa lopullisen kuivumisen tapahduttua. En tiedä miten on ja mahtaako sillä olla merkitystä, mutta ajattelin että ehkä on hyvä että se kuivuu vähitellen, ensin autotallissa ja vasta sitten kellarissa. On niin läpeensä uitettua ja vettynyttä. Pitää sinne kellariin vähän ensin myös raivata tilaa. Keskustelin kyläilyn aikana siitä jollan vuodosta ja kuulin että lasikuitu (joka siinä on pinnoittena) on itsesään huokoista ja vettä läpäisevää ainetta ja vain sen päällä oleva pinnoite (jonka nimeä en muista) on vesitiivistä ja jos siihen pinnoitteeseen tulee reikä tms. itse lasikuitu ei estä vuotamista. Kummipoika veteli jollaa pohja maata vasten rannalta veteen eli se on ehkä voinut siinä naarmuuntua ja alkaa päästää vettä läpi kölin juurelta. Ehkä voisin laittaa sitä lasikuitua vähän matkaa kölin reijän sisustaa pitkin suojaamaan sen seinustoja.
Olen välillä käynyt lueskelemassa toisten kirjoituksia veneen tai kanootin teosta ja kunnostuksesta. On tosi tylsää kun ei voi jutella tästä harrastuksesta kenenkään kanssa kun yllätys yllätys kukaan ystävistäni ei satu tätä harrastamaan:) Kesällä oli tosi kiva puuhailla laiturilla kun aina joku ohimenijä tuli juttelemaan ja kyselemään ja kertoilemaan omasta veneestään. Eräskin papparainen esitteli kuvia rakentamastaan "uivasta" mökistä eli veneenä toimivasta mökistä jonka hän on itse suunnitellut ja rakentanut. Eräs mies kertoi ensimmäisen purjeveneensä ostettuaan ja lähdettyään ekaa kertaa seilailemaan, kaataneensa sen heti alkuunsa laiturialueelta pois päästyään. Sattuu niittä töppäilyjä muillekin:) Tykkään kyllä puuhailla sellaisia juttuja missä työn tuloksen näkee heti, kuten haravointi, veneenpesu, siivoaminen, taulun maalaaminen tms. mutta on tämä jollatouhu silti vähän yksinäistä ja tylsää puuhaa kun ei ole ihan varma edes siitä mitä on tekemässä. Ja kaikkein inhottavinta on olla toisten armoilla. Enhän sitä jollaa yksin sinne satamapaikalleen saanut, enkä varsinkaan sieltä vedestä ylös. Yksin sitä en saa autotalliin enkä myöskään kellariin, on siis aika riippuvainen toisten (kanssa-asujien) auttavista käsistä ja toisinaan pakettiautosta. Paljon kyllä autellaan toisiamme ja lainaillaan juttuja ja jaetaan leipomuksia ym. kaffetellaan porukalla jne mutta kun ei haluaisi olla kenestäkään riippuvainen. Toisten varassa oleminen ja toisten avun pyytäminen ottaa luonnon päälle. Ilmiselvä kasvunpaikka:)