Kävimme Kasnäsissä kylpylässä. Viitisen vuotta sitten se oli rakkautta ensikohtaamisesta lähtien. Jo matkalla tuntui kuin olisi matkannut toiseen maahan. Saariston vilahdellessa auton ikkunoista merimaisemineen, tuntui kuin olisi päässyt kauaksi kaikesta arjen harmaudesta. Lauttamatka oli viimeinen ja lopullinen irtirepäisy arjen pyörityksestä ja siirtyminen "toiseen ulottuvuuteen":) Nyt lauttaa ei enää ole vaan komea silta yhdistää maat meren yli. Ihmisiä on vuosi vuodelta enemmän, mutta sopivaan aikaan saapuessa voi kylpylään eksyä silloin, kun allasosasto on ihan hiljainen, vain rauhallinen musiikki soi ja himmeät valot valaisevat pehmeästi kylpylän. Onnen hetkiä!

Näkymiä sillalta suuntaan ja alla toiseen...

"Jospas minä kanootin saisin, kyllä sillä meloisisin..." Tänne tulisin meloilemaan.

Äidin luona poikkesimme ja hän voivotteli miten sellaisen epäonnistuneen lapasen menin tänne blogiini laittamaan. No juuri sellainen tänne pitää laittaa:) Jos se olisi ollut onnistunut, ei siinä olisi ollut mitään erikoista tai hauskaa tai edes surkeaa. Suurin osa naisista osaa neuloa kohtalaisen normaalin näköisen lapasen, mutta aika harva saa tuollaista luomusta aikaiseksi kun edellisen kirjoituksen kuvassa... se oli jo ikuistamisen arvoinen:)

Hauskasti kävi myös viime torstaina. Olin mennyt puoli seitsemäksi töihin ja siirtynyt kesken työpäivän koulutukseen. Siellä tunsin kun kännykkä tärisee ja tuli viesti ystävältä, jossa luki: soita kun ehdit, "hätätilanne". Soitin kun koulutus loppui neljältä ja siellä ystävä kertoi poikansa halunneen lyhyemmät hiukset. Kun äiti ei ollut suostunut tilaamaan pojalleen parturia, niin poika oli ottanut koulun jälkeen sakset ja saksinut itse pään lovia täyteen. Lupasin illan tanssitunnin jälkeen mennä käymään hiustenleikkuukoneen kanssa käymään. Oli aika kauhean näköisesti nyrhitty ja ei auttanut muu kuin lyhimmällä terällä ajella pää. Pian silmä tottui uuteen lyhyempään malliin. Kesätukka keskelle synkintä syksyä.


Ystävyyttä...

lintubongarit

löhöilyä painileikin jälkeen

kerros-sängyssä

Tänään kävelyllä Nellin kanssa Turussa kun lapset olivat kaverin synttäreillä. Käveltiin ensin jokirantaa pitkin Martinsillalle ja siitä yli ja Halisten koskelle, jossa taas ylitys ja takaisin Caribialle. Jännitin vähän miten menee ja miten se käyttäytyy, kun meille tullessaan ja pitkään sen jälkeen pelkäsi niin monia asioita ja pienen paikkakunnan vähäliikenteinenkin keskusta oli sille yhtä paniikkia, vetämistä ja läähättämistä. Nyt sujui onneksi hyvin, muutamaan otteeseen pientä jännityyneisyyttä olemuksessa, esim kun menimme pyörivän mainospömpelin ohitse Tuomiokirkon sillan läheisyydessä tai kun ravintolalaivojen maihin-nousu rampit kolisivat. Mietin että uskaltaisinko kokeilla förillä joen ylitystä, mutta se olisi voinut olla liikaa ja matka takaisin autolle pitkä. Kun paniikki iskee, se ei meinaa mennä ohi ennen kuin pääsee tuttuun ja turvalliseen paikkaan.
Mietin miksi sitä koiraa piti lähteä turkuun koettelemaan, olisinhan voinut mennä kauppoihin tai kävellä ilman koiraa. Toisaalta kävely ilman koiraa tuntuu järjettömältä ja toisaalta elämässä pitää päästä eteenpäin, koirankin. Kohdata ongelmia tai pelkojaan ja mennä niistä ylitse. Se on osa elämäntehtävää, oppia uutta ja kehittyä, voittaa itseään. Ongelmia ja vaikeita asioita voi toki vältellä ja elää helppoa elämää pakenemalla, mutta se on aidon elämän ja sen perimmäisen olemuksen välttelemistä. Elämä ja sen mahdollisuudet menevät silloin ohitse. Kun kohtaa ongelmat, voi tuntua pahalta, mutta kun ne on kohdannut ja kahlannut läpi pohjamutia myöten, voi jossain vaiheessa vain todeta että ne ei enää tunnu missään tai herätä yhtään mitään tuntemuksia. Ne ovat olemassa ja saavat olla, mutta itse on saanut niistä rauhan. Joskus sellaiset voi jopa kääntää voitokseen niin että ne tuottavat iloa, onnistumisen kokemusta ainakin. Joskus voi myös epäonnistua ja voi jotutua ottamaan muutaman askeleen takapakkia, se on osa elämää ja oppimista, mutta siitä on tarkoitus viisaampana yrittää uudelleen, ei luovuttaa. Nelli ainakin nyt voi elää elämäänsä vailla suuria toistuvia pelkoja tai niin että pelko hallitsisi sen elämää rajoittavasti. Ennen vinkulelut, ihmiset, puukepit, muut koirat ym. estivät sitä olemasta vapaa. Nyt meidän menemisiä ei ainakaan rajoita pelot:)

Halistenkoskella, kalastajia oli useampia. Miten lie ovat päässeet "saarille", ehkä siinä on niin matalaa?

Höpinää, löpinää eli kuulumisia vain kuluneilta päiviltä

Sankkaa sumua tänään aamulla. Laivojen sumutorvet soivat pitkälle aamuun, niitä oli jännä kuunnella aamulla sumuisella pihalla koiran kanssa kahvikuppi lämmikkeenä.
Harmittaa miten liikunta on jäänyt viimeaikoina liian vähälle. Poikien harrastukset jättivät uinnin kokonaan pois ja lisäksi ystäväseurassa tulee käveltyä hitaammin juoksemisesta puhumattakaan, toisaalta on virkistävää ja hienoa että on mukavaa juttuseuraa. On usein myös rentouttavaa koiran kanssa kahdestaan vain vaellella rauhassa illalla ilman rehkimistä. Olen muutenkin iltaisin ollut niin väsynyt että en ole jaksanut punttitreenejä tehdä. Vatsatanssissa on ollut kaksi viimeistä kertaa huivitanssia ja se ottaa käsien päälle uskomattoman paljon. En saanut aikaiseksi sitä että olisin hommannut huivin, jotkut asiat tulee jätettyä vähän viimetinkaan ja sitten kiireessä töiden jälkeen ennen tanssituntia tulee napattua verho mukaansa:) Onneksi aika ohut verho. Yksi tanssikaveri sanoi että hänellä on samanlaiset (ikean) verhot kotona:) Siinä oli kuitenkin sen verran pituutta ja painoa että sen pyörittäminen ja kannatteleminen kauniisti kädet suorina alkoi tunnin kuluttua tuntumaan aikatavalla. Vielä ensi torstaina on huivitanssia ja tiedän että jossain kellarinkätköissä on äidin Bahrainista kymmenisen vuotta sitten tuoma huivi. Se olisi juuri sopiva.

Olen aloittanut uuden taulun (norsu), vihdoinkin... Kävi tuuri kun pojat olivatkin kokkailleet harrastuksessa ja päästiin heti ruokailemaan kotiin tultuamme. Niinpä jäi koko ilta aikaa puuhailla kaikkea kivaa. Ihmeellistä kuitenkin miten uuden aloittaminen voikin olla niin vaikeaa. Sitä siirtää ja siirtää, eikä vain millään tartu toimeen. Ehkä siksi, kun vaatii paljon energiaa ja uskoa nähdä valmiina jotain mitä ei vielä ole ja uskoa että se onnistuu, työ ei ole turhaa. Vaikka eihän mikään luova työ ole koskaan turhaa, vaikka epäonnistuisi niin aina jotain on oppinut. Epäonnistumisia onkin viimeaikoina jo tullut kädentaitojen alueelta, toivotaan että taulun kanssa menee paremmalla menestyksellä:)

Yhyy mikä epäonnistunut lapanen:) Siinä kävi niin että olin yksi perjantai harrastuksessani ja siellä aloin neuloa lapasta. Ei ollut ohjetta mukana niin summamutikassa loin arviolta sopivan määrän silmukoita. No ihan liian iso lapanen siitä alkoi kehkeytymään. En raaskinut purkaa sitä, vaan ajattelin että pesen sen 60 asteessa koneessa niin se kutistuu. Sen keksin siitä, kun viime jouluna sain yhden hoitolapsen äidiltä reiteen asti ulottuvat villasukat. Pidin niitä unisukkina kunnes pesin ne liian lämpimässä ja ne kutistuivat huovuttuen. Niistä tuli huovutetut, ihanan paksut villasukat. Kun niihin tuli reikä kantapäähän, leikkasin sukkaosan pois ja niistä tuli hienot ja lämpimät säärystimet. No lanka kuitenkin lapasten kanssa uhkasi käydä vähiin ja kävin läheisessä ihastuttavassa lankakaupassa. Otin langanpätkän mukaan ja varmistin myyjältä että huopuuhan tällainen lanka ja jospa siihen jotain lisäksi saisin. Meinasi että lanka huopuisi ja sain lisäksi upean väristä liukuvärjäyksellä violetin eri sävyihin sävytettyä lankaa. Sitä oli isossa vyyhdissä ja piti keriä ensin kolme lankaa yhteen että kesti neulomista (oli niin huokoista ja hentoa). Mutta eipä se alkuperäinen lanka sitten ollutkaan villaa ja huopunut ja sitten se uudempi lanka todellakin huopui. Lopputulosta voi ihastella tässä ylhäällä. Sen verran hyötyä oli lankakaupan vierailusta että pojat olivat mukana ja halusivat ostaa virkkuukoukut, kullanväriset kimalteiset, tyylillä tottakai. Virkkasivat koko lauantai-illan ja sunnuntain pitkää virkkuunauhaa. Sopivat menevänsä harjoittelemaan liikkeeseen joku kerta. Ehkäpä minäkin menen lapasta opettelemaan:)

Toinen epäonnistunut projektimme... Pojat halusivat ensilumen tultua muistaa pihan lintuja. Maitotölkit maalasivat ja neuvoin leikkaamaan aukot alareunaan ja siihen istumiskeppi alle. Milläköhän ihmeen painovoimalla kuvittelin noiden siementen pysyvän tölkin sisällä? Suunnitteluvirheitä sattuu kaikille:)

Halloween kemut viime lauantaina. Enpä niin perusta halloweenin periaatteesta sinänsä, mutta se on loistava tekosyy kutsua kavereita kylään ja pitää hauskaa. 

Luumurskaa, suolattuja toukkia, verihyytelöä, kissankakkaa, kakkakakkusia muurahaiskuorrutteella, silmämunia, matoja ja verisuonia... Juomaksi kissanpissaa. Nam!!

Kummitustunnelmaa iltakävelyllä

Sunnuntaina valoisemmissa ja seesteisemmissä maisemissa Ruissalossa

Tilataideteos keskellä luontoa (huomaatko tuolin)

kolme kaunista kiveä maalla ja kaverit merellä. Niissä on jotain niin vakaata, voimakasta, vanhaa ja siksi rauhoittavaa energiaa tai jotain jykevää säteilyä:)

Lisäkivetystä...

Siellä se haave lipuu...

Siellä myös näkyy kaislikon keskeltä katsellen

Puut pudottaneet lehtensä, ruoho yhä vihreää

Parhaat palat kivikokoelmaa... Alhaalla oikealla oleva löytyi porin rannalta (oli ainoa kivi koko rannalla minkä löysin ja toivoin niin kovasti että jonkun kiven löytäisin muistoksi, on tosi sileä). Ylhäällä oleva sopii kämmenen sisälle pidettäväksi täydellisesti, juuri sopivan paksu oikeista kohdin niin että myötäilee käden muotoa, löytyi kotimatkaa pyöräillessäni töistä keskeltä pyörätietä. Sydän kivi löytyi ruissalosta. Hassua että nuo kivet niin vetävät puoleensa!