Kävimme Kasnäsissä kylpylässä. Viitisen vuotta sitten se oli rakkautta ensikohtaamisesta lähtien. Jo matkalla tuntui kuin olisi matkannut toiseen maahan. Saariston vilahdellessa auton ikkunoista merimaisemineen, tuntui kuin olisi päässyt kauaksi kaikesta arjen harmaudesta. Lauttamatka oli viimeinen ja lopullinen irtirepäisy arjen pyörityksestä ja siirtyminen "toiseen ulottuvuuteen":) Nyt lauttaa ei enää ole vaan komea silta yhdistää maat meren yli. Ihmisiä on vuosi vuodelta enemmän, mutta sopivaan aikaan saapuessa voi kylpylään eksyä silloin, kun allasosasto on ihan hiljainen, vain rauhallinen musiikki soi ja himmeät valot valaisevat pehmeästi kylpylän. Onnen hetkiä!

Näkymiä sillalta suuntaan ja alla toiseen...

"Jospas minä kanootin saisin, kyllä sillä meloisisin..." Tänne tulisin meloilemaan.

Äidin luona poikkesimme ja hän voivotteli miten sellaisen epäonnistuneen lapasen menin tänne blogiini laittamaan. No juuri sellainen tänne pitää laittaa:) Jos se olisi ollut onnistunut, ei siinä olisi ollut mitään erikoista tai hauskaa tai edes surkeaa. Suurin osa naisista osaa neuloa kohtalaisen normaalin näköisen lapasen, mutta aika harva saa tuollaista luomusta aikaiseksi kun edellisen kirjoituksen kuvassa... se oli jo ikuistamisen arvoinen:)

Hauskasti kävi myös viime torstaina. Olin mennyt puoli seitsemäksi töihin ja siirtynyt kesken työpäivän koulutukseen. Siellä tunsin kun kännykkä tärisee ja tuli viesti ystävältä, jossa luki: soita kun ehdit, "hätätilanne". Soitin kun koulutus loppui neljältä ja siellä ystävä kertoi poikansa halunneen lyhyemmät hiukset. Kun äiti ei ollut suostunut tilaamaan pojalleen parturia, niin poika oli ottanut koulun jälkeen sakset ja saksinut itse pään lovia täyteen. Lupasin illan tanssitunnin jälkeen mennä käymään hiustenleikkuukoneen kanssa käymään. Oli aika kauhean näköisesti nyrhitty ja ei auttanut muu kuin lyhimmällä terällä ajella pää. Pian silmä tottui uuteen lyhyempään malliin. Kesätukka keskelle synkintä syksyä.


Ystävyyttä...

lintubongarit

löhöilyä painileikin jälkeen

kerros-sängyssä

Tänään kävelyllä Nellin kanssa Turussa kun lapset olivat kaverin synttäreillä. Käveltiin ensin jokirantaa pitkin Martinsillalle ja siitä yli ja Halisten koskelle, jossa taas ylitys ja takaisin Caribialle. Jännitin vähän miten menee ja miten se käyttäytyy, kun meille tullessaan ja pitkään sen jälkeen pelkäsi niin monia asioita ja pienen paikkakunnan vähäliikenteinenkin keskusta oli sille yhtä paniikkia, vetämistä ja läähättämistä. Nyt sujui onneksi hyvin, muutamaan otteeseen pientä jännityyneisyyttä olemuksessa, esim kun menimme pyörivän mainospömpelin ohitse Tuomiokirkon sillan läheisyydessä tai kun ravintolalaivojen maihin-nousu rampit kolisivat. Mietin että uskaltaisinko kokeilla förillä joen ylitystä, mutta se olisi voinut olla liikaa ja matka takaisin autolle pitkä. Kun paniikki iskee, se ei meinaa mennä ohi ennen kuin pääsee tuttuun ja turvalliseen paikkaan.
Mietin miksi sitä koiraa piti lähteä turkuun koettelemaan, olisinhan voinut mennä kauppoihin tai kävellä ilman koiraa. Toisaalta kävely ilman koiraa tuntuu järjettömältä ja toisaalta elämässä pitää päästä eteenpäin, koirankin. Kohdata ongelmia tai pelkojaan ja mennä niistä ylitse. Se on osa elämäntehtävää, oppia uutta ja kehittyä, voittaa itseään. Ongelmia ja vaikeita asioita voi toki vältellä ja elää helppoa elämää pakenemalla, mutta se on aidon elämän ja sen perimmäisen olemuksen välttelemistä. Elämä ja sen mahdollisuudet menevät silloin ohitse. Kun kohtaa ongelmat, voi tuntua pahalta, mutta kun ne on kohdannut ja kahlannut läpi pohjamutia myöten, voi jossain vaiheessa vain todeta että ne ei enää tunnu missään tai herätä yhtään mitään tuntemuksia. Ne ovat olemassa ja saavat olla, mutta itse on saanut niistä rauhan. Joskus sellaiset voi jopa kääntää voitokseen niin että ne tuottavat iloa, onnistumisen kokemusta ainakin. Joskus voi myös epäonnistua ja voi jotutua ottamaan muutaman askeleen takapakkia, se on osa elämää ja oppimista, mutta siitä on tarkoitus viisaampana yrittää uudelleen, ei luovuttaa. Nelli ainakin nyt voi elää elämäänsä vailla suuria toistuvia pelkoja tai niin että pelko hallitsisi sen elämää rajoittavasti. Ennen vinkulelut, ihmiset, puukepit, muut koirat ym. estivät sitä olemasta vapaa. Nyt meidän menemisiä ei ainakaan rajoita pelot:)

Halistenkoskella, kalastajia oli useampia. Miten lie ovat päässeet "saarille", ehkä siinä on niin matalaa?