"Virhevalintoja" opiskeluun, hiihtoon ja illanviettoon liittyen :)

 Lapset ovat hiihtoloman vietossa ja poissa kotoa vielä yhden yön. Huomenna kotiutuvat. On ihan outoa kun on aikaa tehdä kaikkea ihan eri tavalla kuin yleensä...

 Tein viimeinkin siirron ammatilliseen tulevaisuuten liittyen ja heti alkoi kaduttaa:) Näin työnantajallani ilmoituksen apurahasta omaehtoiseen opiskeluun. Apurahaa voi anoa kurssimaksun tms maksamiseen. Soitin esimiehelleni joka lupasi kirjoittaa puoltavan lausunnon hakemukseeni avoimen pääsymaksua varten ja kasvatustieteen perusopintojen kurssimaksua varten. Illalla jo aloin epäröidä että onko musta sittenkään siihen... lukemaan englanninkielistä kirjallisuutta, järjestämään käytännössä aikaa opiskelua varten ja riittääkö mielenkiinto. Ja ehkä hölmöintä, aloin harmitella miksi ihmeessä hain rahaa kasvatustieteitä varten kun oikeesti enemmän olisi kiinnostanut psykologia. Jotenkin vain järki ja käytännöllisyys tyrmäsivät tunnepuolen ja ajattelin että kasvatustieteitä pystyn helpommin soveltamaan käytännössä ja työllistymisessä. Lisäksi en oikeen ymmärtänyt milloin niitä kursseja alkaa psykologiasta (kasvatustieteet alkaa ensi syksynä) ja miten opiskelu tapahtuu käytännössä. Käydäänkö enää missään luennoilla ja jos pitää tämän koneen kautta opiskella niin toimiiko se kohdallani käytännössä ja millaista se on. Ihan liikaa kysymysmerkkejä ja epäselvyyttä. Kaikkein eniten pelkään että opinnot vievät liikaa aikaa pois lasten kanssa yhteisolosta ja ulkoilusta. Niinpä nyt toivon että saan rahan opiskeluun ja toisaalta toivon että en saa.

Olen koittanut opettaa Nelliä juoksemaan vierellä kun hiihdän epävirallisilla laduilla, jossa koiraa saa pitää mukana, mutta se on niin hienohelma että ei suostu tarpomaan lumessa. Jos ladun lähellä on polku, se venyttää hihnan sinne asti tai sitten juoksee suksien edellä ladulla. Saan huudella hop hop että vauhti pysyisi yllä. Kun päästän sen vapaaksi, se jolkuttelee kärsivän näköisenä latua pitkin perässäni vaikka koko maailma olisi sille avoinna, kaikki ihanat pusikot ja hajut -mitä vapauden haaskausta! Kävin tänään töiden jälkeen tekemässä koiran kanssa reilun tunnin lenkin hiihtäen. Ei sen pitänyt olla tuntia pidempi, mutta puolessa välissä matkaa satoi jotain märkää taivaalta ja sai ladut niin tahmeiksi että lumi paakkuuntui suksen pohjaan. Piti laahustaa melkeen kävellen, kunnes luovutin metsäpolun läheisyyteen päästessäni ja kannoin suksia loppumatkan. Nelli oli joustavassa flexissä kiinni mun vyötäröllä ja tarvottuani pimeää polkua pitkin tuohon vielä pimeämpään ulkovarastoon jossa ei ole mitään valaistusta ja lattialla pulkat, rattikelkat, polkupyörät ym sotkeuduin suksineni siihen flexiin. Kaamean pissahädän aiheuttamassa paniikissa päätin että seuraavan kerran menen hiihtämään vasta kun on selvästi pakkasasteita! (Enkä juo kahta ja puolta kuppia kahvia sitä ennen)

Viikko sitten la hiihdettiin Päivin ja Juhon kanssa 9km lenkki jonka puolessa välissä oli houkuttimena munkkikahvit. Suksi luisti silloin tosi hyvin, ladut olivat jäiset ja vauhti kiihtyi alamäessä. Hiihdin tasaisella ladun vieressä että sitä suksien hallintaa ja tasapainoa tulisi lisää. Selvästi oltiin aliarvioitu lasten kestävyys, kun hienosti jaksoivat kaikki kolme. Sunnuntaina oli tarkoitus mennä vaeltamaan, mutta pojat innostuivat junaradalla leikkimään ja sitten oli jo liian myöhäistä lähteä. Viime viikonloppuna oli tarkoitus yrittää uudestaan, mutta suuret suunnitelmat menivät taas mönkään. Yllättäen Inna tulikin käymään yläkerrassa, mikä oli ihana yllätys. Juteltiin kahteen asti yöllä ja juotiin puoliksi hänen tuoma Bayleys-pullo. Hauskaa oli viettää iltaa siten pitkästä aikaa ja oli mukavaa jutella rauhassa. Olin kuitenkin aamuksi sopinut kävelylenkin ystäväni Heidin kanssa ja tehtiin kahden tunnin reipas kävely, jonka seurauksena tulin kotiin kauhean päänsäryn kanssa. Siinä meni ne suuret suunnitelmat. Iltaan mennessä alkoi helpottaa ja käytiin Päivin kanssa hiihtämässä muutama pururadan lenkki ympäri ja lapset pulkkailivat sen aikaa. Suoritukset pienenee mutta suunnitelmat suurenee; sovittiin että yritetään perjantaina iltapäivällä hiihdellä joku kiva lenkki, ehkä Naantalin jäillä kuten viime talvena. Olisi mahtavaa tehdä joskus myös pidempi vaellus tai hiihto, jos voisi vaikka yöpyä laavussa, se olisi jännää.

Sunnuntaikävelyllä ihmeellistä vihreää vettä läheisen meren lähistöllä. Mitä mahtaa olla...

Munkkia kohti

Kotia kohti

 Puhtia riitti pojissa. Kävivät lenkin jälkeen vielä hiihtämässä ilman sauvoja latujen lähtöpaikan mäkeä ylös ja laskemassa alas. Tässä Epukka voimailemassa.

Liukkaat ladut

Vaaleanpunainen maailma

"Ystävä on se josta on miellyttävää tehdä ja joka tahtoo tehdä hyvää toiselle ja 

joka uskoo toisen vastaavan tunteisiinsa"

 -J.M. Reisman-

On ystäviä, tuttavia, tovereita ja kavereita. Todellisen ystävän kanssa voi vapaasti jakaa ilot ja surut. On tärkeää että on joku jolle voi näyttää oman aidon itsensä ilman häpeää, tuntien tulleensa ymmärretyksi ja hyväksytyksi sellaisenaan kuin on, ilman rajoituksia. Ehkä ystävä ei aina hyväksy kaikkia tekoja tai ole samaa mieltä asioista, mutta hän hyväksyy ihmisen ja ihmisyyden niiden takana. Toisaalta on ilo toimia peilinä toiselle, joko peilaten takaisin hänen tunnemaailmaansa tai vain hyväntahtoisuutta kuvastaen, toivoen toiselle kaikkea hyvää.

Tärkeintä ja suurinta iloa tuottavaa ei ole saaminen, vaan antaminen. Olipa kyseesä sitten mikä tahansa... ymmärrys, välittäminen, ilahduttaminen, rakastaminen... Antamisen salaisuus ja sen suuri voima on ehkä hävinnyt tässä maailmassa jossa ihmiset haluavat kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mahdollisimman paljon ja nopeasti. Vaikka totuus on että yleensä ihmisellä on juuri nyt kaikki mitä hän todella tarvitsee. Ihminen luo omat tarpeensa ja harhansa.

Miten rakkaus (eroottinen rakkaus) eroaa ystävyydestä (lähimmäisen rakkaus)? Mietin sitä selaillessani syksyllä kirjastosta 50 sentillä ostamaani Franceso Alberonin kirjaa ystävyydestä. Lukiessani tunsin ihmetystä siitä miten vähän hän tuntuu rakkauden voimaan uskovan. Hän ylisti ystävyyden jaloutta ja veti mattoa pois rakkauden alta. Ehkä olisi pitänyt lukea hänen kirjansa rakkaudesta eikä ystävyydestä, niin hänellä olisi ollut mahdollisuus avata asiaa ennen kuin muodostan mielipiteeni:) ...mutta ainakin tässä kirjassa esitetyt otteet tekivät surulliseksi ajatella että rakkaus olisi niin kovin yksiselitteistä.
Jos ystävyys voi loistaa yksittäisinä eri väreinä, rakkaus hehkuu kaikissa väreissä kuin sateenkaari ollen puhdasta valoa. Kaksi ihmistä on sellaisella taajuudella keskenään missä elämän perusvoima kiteytyy siksi mistä tässä elämässä pohjimmiltaan on kysymys. 

Olipa kyse hyvistä ystävistä tai rakastavaisista, he kulkevat yhtä matkaa sen aikaa kuin on tarkoitettu ja luontevalta tuntuu. Mikä tahansa ystävyys tai rakkaus katoaa jos siihen liitetään omistaminen. Uskollisuus on eri asia, mutta ne tuntuvat menevän herkästi sekaisin kulttuurin ihannoidessa omistamista ja "rikkautta" joka voidaan laskea jonkun nimeen. Uskon kuitenkin todellisen rakkauden ja ystävyyden olevan pyyteetöntä. Toisen arvostamista ja kunnioittamista hänen itsensä tähden ilman vaatimuksia, toiveita tai pyyntöjä toisen suhteen. Tässä maailmassa on muutamia pyhiä asioita, joista rakkaus on mielestäni yksi ja suurin, ihmisyyden ydintä. Jos sitä ajattelee tämän aikakauden värittämänä, se varmasti on yhtä huikenteleva ja ailahteleva kuin Alberoni kirjoittaa. Samaisesta kirjasta löytyy kuitenkin kohta, jossa mielestäni mennään lähelle sitä mitä elämä puhtaimmillaan ja rehellisimmillään voisi olla jos ihmiset voisivat luopua turhista odotuksista ja vaatimuksista, luopua turhasta vallankäytöstä suhteessa toisiinsa ja kävellä oman egonsa yli. Kurkistaa miltä maailma näyttää kun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, ei pelätä mitään vaan olla oma itsensä rakkauden ympäröimänä.
Ote Alberonin kirjasta:
"Immanuel Kant: "Toimi siten että kohtelet ihmiskuntaa, itseäsi ja kaikkia muita, aina päämääränä eikä koskaan pelkkänä välineenä". Tämä on universaalinen moraalisääntö, jota meidän kaikkien tulisi aina noudattaa. Mutta me emme noudat, sitä ei noudateta missään hyötyyn perustuvassa suhteessa. Näissä tapauksissa kohtelemme muita välineenä saavuttaaksemme päämäärämme. Tätä sääntöä noudatamme vain niiden ihmisten kohdalla, jota rakastamme. Äidit eivät kohtele lapsiaan välineenä vaan päämäärinä. Emme näe rakastettuamme välineenä, meille hän on suurin mahdollinen aarre. Emme ole hänen kanssaan jostain muusta syystä, hänen lähellään oleminen on tärkein päämäärä. Sama pätee myös ystävään. Mutta vaikea on myös korottaa yleiseksi normiksi äidin rakkautta, joka rakastaa lasta enemmän kuin itseään, eikä pyydä mitään vaan pelkästään antaa. Epäröimme korottaa yleiseksi normiksi yleviä ja sankarillisia hyveitä tai tehdä normia mistään poikkeuksellisesta, mistään epätaloudellisesta, mistään mikä mitä suurimmassa määrin kumoaa kaikki tottumukset."

Tiedänhän kyllä että ei tämä näin täällä maanpäällä toimi. Ehkä siksi että ihmisillä on pelko. Jos tarkastelee asioita jotka ovat vieneet pois päin rakkaudesta tai ystävyydestä, monesti niiden tapahtumien takaa löytyy perimmäisenä pelko. Rakkaudessa ei ole pelkoa sanovat suuret viisaat. Tai kuten tänään töissä sanoi aikuisopiskelija indonesiasta jonka työssäoppimisen ohjaajana toimin: "Ystävänpäivänä kaikki maailman ihmiset rakastaa toisiaan. He antaa hali, pusu ja suklaata!".

Alberonin ajatuksia kohtaamisesta ja ystävyydestä...
"Jokainen meistä on kuin toiveiden pyörre, jonka keskellä palaa tuli. Kohtaamisessa me jollain tavoin kosketamme tätä itsemme keskellä olevaa ydintä, annamme vastauksen siihen millä on merkitystä, ikuiseen kysymykseen: mistä me tulemme, missä olemme ja minne olemme menossa? Ystävä on se, joka kerta toisensa jälkeen antaa meidän aavistaa missä päämäärä on ja kulkee meidän kanssamme kappaleen matkaa. Sen tähden odotan aina tapaamisen ystävän kanssa paljastavan jotain. Ystävä avaa minulle oven, jonka tahoisin avata; joskus hän on tietäjä, joka kertoo minulle tyynnyttävän, rauhoittavan totuuden.
Ystävä on henkilö, joka vaistoaa ja saa meistä esiin parhaan puolemme, sen mikä meissä on parasta, inhimillisintä, välittömintä, vilpittömintä, kateudesta puhdasta ja ystävällistä."


Tänään illalla olin muutaman ystäväni kanssa kuuntelemassa luentoa menneistä elämistä ja reinkarnaatiosta. Halukkailta katsottiin pieni hetki jostain menneistä elämistä. Kohdallani nousi kuva siitä, että olin mies ja vaelsin yksin vuoristomaisemissa. Olin päättänyt eristäytyä muusta yhteisöstä, halusin omaa rauhaa ja miettiä henkisiä asioita. Jännittävä juttu, sillä falunin loppumeditaatiossa toistuvasti mieleeni nousee kuvia lumisista vuoristomaisemista, joissa vaellan ja välillä tunnen istuvani korkeuksissa vuoren huipulla täydellisessä harmoniassa ja rauhassa. Tunnen miten tuuli käy ja on täydellinen hiljaisuus ja rauha ympärillä. Olen myös miettinyt ihmisen suhdetta henkisyyteen (esim yhdessä blogitekstissä munkin elämää ja valintoja) ja yhä koen tarvetta päästä metsiin vaeltamaan "ylhäiseen" yksinäisyyteen. Silti tuntuu että juuri tässä itseäni niin paljon puhututtavassa rakkaudessa ja toisiin luottamisessa, uskomisessa olisi ainakin osa elämänoppitehtävästäni.

Kuulumisia...

Hiihtelemässä

Joka kerta on erilainen samasta reitistä huolimatta. Ladulle suunnatessa ei koskaan tiedä mistä itsensä löytää. Joskus löytää ojanpohjasta ja toisinaan taas etsimästä kadonnutta lastaan, kiskomassa sitä samaista pois vetisestä ojasta tai joskus tämä kaikki ja paljon muutakin voi tapahtua yhdellä ja samalla hiihtoreissulla. No oikeasti aika hienosti sujuu jo hiihtelyt vaikka vaiherikasta välillä onkin. Olemme todenneet 6,5km:n matkan olevan sopiva näiden lasten kanssa hiihtää kerralla ilman, että joudutaan turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin kuten kiristys, lahjonta tai uhkailu. Vain kerran olemme harkinneet tiputtelevamme karkkeja ladunvarteen, jotta saisimme nämä kaverukset raahautumaan eteenpäin autolle saakka.
Tällä kuvassa olevalla kerralla Epukka lähti heti hiihtämään kauheaa vauhtia ja odottelin kovasti että kaveri jostain mutkasta löytyisi väsähtäneenä. Lenkki jo läheni loppuaan ja aloin huolestua kun kaverista ei ole näkynyt vilaustakaan. Hänen ystävänsä Juho oli aiemmin löytynyt matkanvarrelta. Lopulta puhelin soi ja siellä Epukka huolestuneena kertoi ettei tiedä missä on ja että onko mennyt harhaan. Koitin kysellä minne suuntaan on mistäkin mennyt ja minkä reitin valinnut. Sieltä se sitten löytyi lopulta ladun varrelta seisoskelemassa huolestuneen näköisenä kännykkä kädessä. Kuva otettu kun porukka taas koossa ja matka voi jatkua!

Kävimme tämänhetkisen 12-henkisen lapsiryhmäni (1-5 vuotiaita) kanssa katsomassa puuhommissa olleita työhevosia. Elokuusta lähtien olen tässä ryhmässä työskennellyt ja siitä tulikin ainakin toistaiseksi vakituinen paikkani. Toisaalta olen iloinen, toisaalta olen havaitsevinani pieniä sitoutumisvaikeuksia kun mieli tekisi opiskella lisää tai suunnata ihan muihin kuvioihin. Lapsista on kuitenkin tullut jo läheisiä ja on ihanaa mennä työpaikkaan, jossa oikeasti ilahdutaan jälleen-näkemisestä ja innoissaan tullaan kertomaan mitä milloinkin mielessä on kullakin pienellä ihmisellä.
Työhevoset olivat ihania, ruunia molemmat. Rohkeasti lapset kävivät taputtelemassa yksi kerrallaan. Olivat sellaisia hevosen jalan mittaisia näiden ruotsalaisten jättiläisten rinnalla. Jos itse olisi samaa kokoluokkaa suhteessa hevoseen, voisi vetää aika hiljaiseksi. Nyt olin siinä pään korkeudella ja siinä olisin voinut seistä silittelemässä sitä lämmintä, isoa ja sielukasta olentoa vaikka koko päivän. Talvi on varmaan hyvää aikaa puunkaatoon. Puut ovat lepotilassa jollon energian virtaaminen on vähäisempää ja pesiviä lintuja on vähemmän eikä poikasia ole.

Lauantaina 26.1. olimme hääjuhlissa. Asuni kenkiä ja laukkua käy kiittäminen isäni isän siskoa, jonka vahnat juhla-aarteet ovat olleet kaikki nämä vuodet hyvässä tallessa äitini vintillä. Sieltä äiti toi kenkäkokoelman lauantaina aamulla ja onneksi sopivat löytyivät. Jännittävää oli että kestävätkö varmasti, mutta tuli testattua että kyllä silloin osattiin kenkiä tehdä. Oli aika yllätys kun Jonu tuli pyytämään mua tanssimaan. Aika jännittynyt hän oli mutta hienosti meni ja siitä he molemmat intoutuivat seurueen muitakin naishenkilöitä tanssittamaan! Epukan kanssa vedettiin lopuksi sellainen "lets twist again" että meinasi kengät lentää jalasta twistatessa:) Oli hauskaa ja ihanaa nähdä kaikkia sukulaisia: äidin sisarukset, serkkujani ja heidän puolisoitaan:)
Kyselin isältäni miten vanhat kengät ja laukku mahtavat olla. Hän muisteli niiden olevan 20-luvulta. Niiden alkuperäinen omistaja, Margit (Mogge), oli kertonut isälleni hänellä olleen aikanaan niin muodin mukainen ja tiukka mekko, että katua ylittäessään hänen oli hypättävä takaisin jalkakäytävälle tasajalkaa kun ei kyennyt polveaan nostamaan. Ehkä lasteni innostus pukeutumiseen on sieltä periytynyt, kun itse en ole koskaan muotivaatteista ollut kiinnostunut vaan osan itsekin ommellut (erittäin epämuodikkaasti ja toisinaan myös erittäin epäonnistuneesti). Kirpparilla käydessämme kultaiset trikoot meinasivat tarttua pojilla mukaan matkaan ja kun kerroin niiden olevan naisten, meinasin itse joutua ne ostamaan. Lopulta uskoivat että ei ole ihan äidin tyyliset.

Mogge ja isoisäni

 



Pitkittynyttä projektia... Nossen laihis ei oikein ota onnistuakseen. Syövät ihan saman verran molemmat kissat ja silti toinen on niin paljon pulleampi. Pidän siitä tuollaisena kuin se on, mutta pelkään sillä olevan terveyshaittoja kun ikä alkaa kertyä. Itselläni projekti on myös venähtänyt kun aloittamastani norsutaulusta ei tule millään valmista. Siitä piti tulla vanha ja väsynyt viisas nöyrä norsu, mutta ei se suostunut sellaiseksi sitten millään. Palava uhmakas katse silmissään tuijotti takaisin ja mä koitin muuttaa sitä ilmettä vaikka miten. Lopulta sain jonkinlaisen kompromissin aikaiseksi joka ei ole oikeastaan yhtään mitään. Taulut tuntuvat vain aina jäävän jotenkin vajaiksi, kun en saa silmistä sellaisia kuin haluaisin. Silmät ovat sielun peili ja ne kertovat paljon henkilöstä ja hänen sisäisestä valostaan. Eihän sielua voi vangita tauluun, mutta jotain syvyyttä ja särmää niihin haluaisin. Pitäisi kai mennä jollekin tekniikkakurssille, kun en ole maalauskursseja käynyt.
On jotenkin niin tätä elämääni ja kaikkea touhuani kuvaavaa, että silloin löysin sellaiset maalit taas kerran vanhaa pahvilaattikkoa kaivellessa, tälläkertaa kerrostalon kellarissa, ja värit olivat äitini toistakymmentä vuotta vanhat joista öljyt väribigmentistä jo osittain erottuneet. Miten paljon iloa senkin löydön seurauksena on ollut, vaikka aiemmin en maalaamisesta pitänyt erityisemmin. Peruskoulun kuvaamataidon tunnit olivat oikeita luovuuden tappotunteja, joiden muistona edelleen on pientä pelkoa maalauskouluja kohtaan.
 Kuten öljyvärien löytäminen, kaikki muukin elämässä tapahtuu jotenkin sattumalta johdattaen tapahtumasta tai tilanteesta toiseen, kuitenkin kohtalonomaisesti. Kaikella on tarkoitus ja samalla kaikki on kuitenkin jotenkin epätäydellistä ja silti kaikesta huolimatta itsessään täydellistä pienine vajaavuuksineen ja epäkohtineen, odottaen hyväksyntää sellaisenaan kuin on tarjoten kasvun mahdollisuuden. Kai kyse on pohjimmiltaan siitä, että antaa asioille mahdollisuuden ilman ennakkoluuloja ja suhtautuu uskoen hyvään, josta seuraa jotain antoisaa elämää rikastuttamaan. Ei päätä lopputulosta ilman että on antanut edes oikeaa mahdollisuutta. Huomaan että joidenkin asioiden kohdalla, joihin liittyy suuria tunteita, odotuksia tai esimerkiksi niin suurta hyvyyttä mihin ei ole tottunut, voi liittyä ensin vastustusta tai pelkoa, hämmennystä... Liian hyvää ollakseen totta. Välillä on vaikea ottaa vastaan jotain muuta kuin mihin on tottunut. Ehkä tämänhetken suurempia oppiläksyjäni on osata elää hetkessä odottamatta mitään ja samalla ollen tietoinen kaikesta, mikä vapauttaa kaikista kahleista ja se taas johtaa siihen että voi hyväksyä kaiken ja samalla vastaanottaa hyvät asiat. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta on lopulta hyvin yksinkertaista. Ehkä tiivistettynä se tarkoittaa että pitäisi uskoa lujasti elämän ja rakkauden elämää kohtaan kannattelevan ja päästää irti negatiivisen energian omaavista asioista Vielä kiteytettynä: kiinnittää huomio hyvään ja lisätä hyvältä tuntuvia asiotia.

Syksyllä jätin itämaisen tanssin ja tilalle on tullut tällainen. Loppumeditaation lootusasento ei oikein vielä onnistu, kun reisi- ja pakaralihakset ei anna millään myöden. Edes puolilootus ei onnistu, mistä olen todella katkera kroppaani kohtaan:) Risti-istunnassa on selvittävä vielä toistaiseksi kuin mikäkin intiaani. Vaikka eipä sillä oikeesti ole väliä. Ensimäiset kerrat meni tuskallisen hitaasti peläten joka minuutti loppuvatko voimat kesken ja onko loppujutussa vaarallista kun jalat puutuvat tunnottomiksi. Jo toisella kerralla uskalsi päästää peloista vähitellen irti ja alkaa nauttia siitä kun ajankulu häviää ja on vain hetkessä.  Hyvältä tuntuu ja se on tärkeintä!
http://www.falundafa.fi/

Pitkästä aikaa

Lapset nukkumaan ja kone päälle.
Viimeajat on tuntunut siltä, että mitä tänne mitään kirjoittelemaan. Välillä aika-ajoin mielessä on käynyt että jospa jotain laittaisi, mutta sitten taas on tullut jotain muuta aloitettua ja se on unohtunut. Kun taukoa on ollut riittävän pitkään, niin on vaikea aloittaa uudestaan. Ei tiedä mistä aloittaisi...

Erään kirjoittelevan sukulaisrouvan kanssa puhelimme siitä, miten olisi mielenkiintoista kirjoitella blogia tarkastellen jonkin tietyn asian tai ilmiön kehitystä tai vain sen olemusta, kirjaten havaintoja. Tarkoitukseni on ollut pitää nämä jutut täällä käsittelemässä elämäni iloisia ja voimaannuttavia asioita, kuten ympäristöä (luontoa), lasten puuhailuja, retkiä ja muuta sellaista arjen hyörinää, mutta aina se luisuu jossain vaiheessa siihen että alan analysoida kaikenlaisia tuntoja ja asioita, ongelmakohtia, pohdiskella elämän, tunnetilojen ja ihmis-suhteiden problematiikkaa.
Oikeastaanhan se on juuri sellaista jonkin ilmiön havainnointia ja tarkkailua, tilannepäivitystä. Mutta on toisinaan hiukkasen kiustallista, että se jokin asia joka on havaintojen kohteena, olen minä itse ja oma elämäni. Jos tarkasteltava asia olisi jokin muu kuten kirjallisuus, taiteilut, luonto tms. olisi oma persoonallisuus ja minuus turvassa. Nyt väistämättä mieleeni hiipii välillä pelko että jos omat näkemykset ja ajatukset ovatkin ihan älyttömiä ja jotenkin tyhmiä. Jos ei kelpaakkaan sellaisena kuin on. Hyvän ja terveen itsetunnon omaava ihminen ehkä toteaisi että itse on pahin tuomarinsa ja todellisuudessa kenenkään muun mielipiteillä tai hyväksynnällä ei ole merkitystä, kuin sillä että itse hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja on armollinen itsellensä. No sitähän tässä kovasti opetellaan:)

Talvisia touhuja...