Kuulumisia...

Hiihtelemässä

Joka kerta on erilainen samasta reitistä huolimatta. Ladulle suunnatessa ei koskaan tiedä mistä itsensä löytää. Joskus löytää ojanpohjasta ja toisinaan taas etsimästä kadonnutta lastaan, kiskomassa sitä samaista pois vetisestä ojasta tai joskus tämä kaikki ja paljon muutakin voi tapahtua yhdellä ja samalla hiihtoreissulla. No oikeasti aika hienosti sujuu jo hiihtelyt vaikka vaiherikasta välillä onkin. Olemme todenneet 6,5km:n matkan olevan sopiva näiden lasten kanssa hiihtää kerralla ilman, että joudutaan turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin kuten kiristys, lahjonta tai uhkailu. Vain kerran olemme harkinneet tiputtelevamme karkkeja ladunvarteen, jotta saisimme nämä kaverukset raahautumaan eteenpäin autolle saakka.
Tällä kuvassa olevalla kerralla Epukka lähti heti hiihtämään kauheaa vauhtia ja odottelin kovasti että kaveri jostain mutkasta löytyisi väsähtäneenä. Lenkki jo läheni loppuaan ja aloin huolestua kun kaverista ei ole näkynyt vilaustakaan. Hänen ystävänsä Juho oli aiemmin löytynyt matkanvarrelta. Lopulta puhelin soi ja siellä Epukka huolestuneena kertoi ettei tiedä missä on ja että onko mennyt harhaan. Koitin kysellä minne suuntaan on mistäkin mennyt ja minkä reitin valinnut. Sieltä se sitten löytyi lopulta ladun varrelta seisoskelemassa huolestuneen näköisenä kännykkä kädessä. Kuva otettu kun porukka taas koossa ja matka voi jatkua!

Kävimme tämänhetkisen 12-henkisen lapsiryhmäni (1-5 vuotiaita) kanssa katsomassa puuhommissa olleita työhevosia. Elokuusta lähtien olen tässä ryhmässä työskennellyt ja siitä tulikin ainakin toistaiseksi vakituinen paikkani. Toisaalta olen iloinen, toisaalta olen havaitsevinani pieniä sitoutumisvaikeuksia kun mieli tekisi opiskella lisää tai suunnata ihan muihin kuvioihin. Lapsista on kuitenkin tullut jo läheisiä ja on ihanaa mennä työpaikkaan, jossa oikeasti ilahdutaan jälleen-näkemisestä ja innoissaan tullaan kertomaan mitä milloinkin mielessä on kullakin pienellä ihmisellä.
Työhevoset olivat ihania, ruunia molemmat. Rohkeasti lapset kävivät taputtelemassa yksi kerrallaan. Olivat sellaisia hevosen jalan mittaisia näiden ruotsalaisten jättiläisten rinnalla. Jos itse olisi samaa kokoluokkaa suhteessa hevoseen, voisi vetää aika hiljaiseksi. Nyt olin siinä pään korkeudella ja siinä olisin voinut seistä silittelemässä sitä lämmintä, isoa ja sielukasta olentoa vaikka koko päivän. Talvi on varmaan hyvää aikaa puunkaatoon. Puut ovat lepotilassa jollon energian virtaaminen on vähäisempää ja pesiviä lintuja on vähemmän eikä poikasia ole.

Lauantaina 26.1. olimme hääjuhlissa. Asuni kenkiä ja laukkua käy kiittäminen isäni isän siskoa, jonka vahnat juhla-aarteet ovat olleet kaikki nämä vuodet hyvässä tallessa äitini vintillä. Sieltä äiti toi kenkäkokoelman lauantaina aamulla ja onneksi sopivat löytyivät. Jännittävää oli että kestävätkö varmasti, mutta tuli testattua että kyllä silloin osattiin kenkiä tehdä. Oli aika yllätys kun Jonu tuli pyytämään mua tanssimaan. Aika jännittynyt hän oli mutta hienosti meni ja siitä he molemmat intoutuivat seurueen muitakin naishenkilöitä tanssittamaan! Epukan kanssa vedettiin lopuksi sellainen "lets twist again" että meinasi kengät lentää jalasta twistatessa:) Oli hauskaa ja ihanaa nähdä kaikkia sukulaisia: äidin sisarukset, serkkujani ja heidän puolisoitaan:)
Kyselin isältäni miten vanhat kengät ja laukku mahtavat olla. Hän muisteli niiden olevan 20-luvulta. Niiden alkuperäinen omistaja, Margit (Mogge), oli kertonut isälleni hänellä olleen aikanaan niin muodin mukainen ja tiukka mekko, että katua ylittäessään hänen oli hypättävä takaisin jalkakäytävälle tasajalkaa kun ei kyennyt polveaan nostamaan. Ehkä lasteni innostus pukeutumiseen on sieltä periytynyt, kun itse en ole koskaan muotivaatteista ollut kiinnostunut vaan osan itsekin ommellut (erittäin epämuodikkaasti ja toisinaan myös erittäin epäonnistuneesti). Kirpparilla käydessämme kultaiset trikoot meinasivat tarttua pojilla mukaan matkaan ja kun kerroin niiden olevan naisten, meinasin itse joutua ne ostamaan. Lopulta uskoivat että ei ole ihan äidin tyyliset.

Mogge ja isoisäni

 



Pitkittynyttä projektia... Nossen laihis ei oikein ota onnistuakseen. Syövät ihan saman verran molemmat kissat ja silti toinen on niin paljon pulleampi. Pidän siitä tuollaisena kuin se on, mutta pelkään sillä olevan terveyshaittoja kun ikä alkaa kertyä. Itselläni projekti on myös venähtänyt kun aloittamastani norsutaulusta ei tule millään valmista. Siitä piti tulla vanha ja väsynyt viisas nöyrä norsu, mutta ei se suostunut sellaiseksi sitten millään. Palava uhmakas katse silmissään tuijotti takaisin ja mä koitin muuttaa sitä ilmettä vaikka miten. Lopulta sain jonkinlaisen kompromissin aikaiseksi joka ei ole oikeastaan yhtään mitään. Taulut tuntuvat vain aina jäävän jotenkin vajaiksi, kun en saa silmistä sellaisia kuin haluaisin. Silmät ovat sielun peili ja ne kertovat paljon henkilöstä ja hänen sisäisestä valostaan. Eihän sielua voi vangita tauluun, mutta jotain syvyyttä ja särmää niihin haluaisin. Pitäisi kai mennä jollekin tekniikkakurssille, kun en ole maalauskursseja käynyt.
On jotenkin niin tätä elämääni ja kaikkea touhuani kuvaavaa, että silloin löysin sellaiset maalit taas kerran vanhaa pahvilaattikkoa kaivellessa, tälläkertaa kerrostalon kellarissa, ja värit olivat äitini toistakymmentä vuotta vanhat joista öljyt väribigmentistä jo osittain erottuneet. Miten paljon iloa senkin löydön seurauksena on ollut, vaikka aiemmin en maalaamisesta pitänyt erityisemmin. Peruskoulun kuvaamataidon tunnit olivat oikeita luovuuden tappotunteja, joiden muistona edelleen on pientä pelkoa maalauskouluja kohtaan.
 Kuten öljyvärien löytäminen, kaikki muukin elämässä tapahtuu jotenkin sattumalta johdattaen tapahtumasta tai tilanteesta toiseen, kuitenkin kohtalonomaisesti. Kaikella on tarkoitus ja samalla kaikki on kuitenkin jotenkin epätäydellistä ja silti kaikesta huolimatta itsessään täydellistä pienine vajaavuuksineen ja epäkohtineen, odottaen hyväksyntää sellaisenaan kuin on tarjoten kasvun mahdollisuuden. Kai kyse on pohjimmiltaan siitä, että antaa asioille mahdollisuuden ilman ennakkoluuloja ja suhtautuu uskoen hyvään, josta seuraa jotain antoisaa elämää rikastuttamaan. Ei päätä lopputulosta ilman että on antanut edes oikeaa mahdollisuutta. Huomaan että joidenkin asioiden kohdalla, joihin liittyy suuria tunteita, odotuksia tai esimerkiksi niin suurta hyvyyttä mihin ei ole tottunut, voi liittyä ensin vastustusta tai pelkoa, hämmennystä... Liian hyvää ollakseen totta. Välillä on vaikea ottaa vastaan jotain muuta kuin mihin on tottunut. Ehkä tämänhetken suurempia oppiläksyjäni on osata elää hetkessä odottamatta mitään ja samalla ollen tietoinen kaikesta, mikä vapauttaa kaikista kahleista ja se taas johtaa siihen että voi hyväksyä kaiken ja samalla vastaanottaa hyvät asiat. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta on lopulta hyvin yksinkertaista. Ehkä tiivistettynä se tarkoittaa että pitäisi uskoa lujasti elämän ja rakkauden elämää kohtaan kannattelevan ja päästää irti negatiivisen energian omaavista asioista Vielä kiteytettynä: kiinnittää huomio hyvään ja lisätä hyvältä tuntuvia asiotia.

Syksyllä jätin itämaisen tanssin ja tilalle on tullut tällainen. Loppumeditaation lootusasento ei oikein vielä onnistu, kun reisi- ja pakaralihakset ei anna millään myöden. Edes puolilootus ei onnistu, mistä olen todella katkera kroppaani kohtaan:) Risti-istunnassa on selvittävä vielä toistaiseksi kuin mikäkin intiaani. Vaikka eipä sillä oikeesti ole väliä. Ensimäiset kerrat meni tuskallisen hitaasti peläten joka minuutti loppuvatko voimat kesken ja onko loppujutussa vaarallista kun jalat puutuvat tunnottomiksi. Jo toisella kerralla uskalsi päästää peloista vähitellen irti ja alkaa nauttia siitä kun ajankulu häviää ja on vain hetkessä.  Hyvältä tuntuu ja se on tärkeintä!
http://www.falundafa.fi/