Ominaista toimintaa...

Ompelin itselleni kauratyynyn niskaa lämmittämään. Syksyn viileydessä on ihan mukavaa saada lämmikettä ja erityisesti jos se auttaisi rentouttamaan jännittyneitä hartioita. Ovat taas ihan jumissa, vaikka koitan opetella ottamaan rennommin ja luopua asioiden suorittamisesta. Silti stressaaminen on itselleni tyypillistä touhua. Töissä on helppoa, kun kuviot on niin selkeitä, mutta kotona kaiken yhteensovittaminen tuntuu välillä ihan mahdottomalta yhtälöltä. Kaikki on sellaista loputonta säätämistä ja elämään tulee herkästi kiireen tuntu, se muuttuu suorittamiseksi. Haaveillen odotan, että lapset vähän vielä varttuvat, niin voisimme pakata pyörät ja teltan junaan ja lähteä lapin tuntureille pyöräilemään ilman kiirettä. Todellisuudessa ne varmaan eivät enää siinä iässä ole kiinnostuneita lähtemään mun kanssa yhtään minnekään...

Sanotaan, että leikki on lapselle ominainen tapa toimia ja ajattelen että leikki myös on lapselle ominainen tapa oppia. Tutkimusten mukaan lapsen kehitykselle otollisimman kasvualustan tarjoaa leikki, erityisesti ohjattu leikki. Välillä olenkin huolissani nykyisestä elämänmenosta, jossa suorituskeskeisyys ja tavoitteellisuus määrittelevät pitkälti onnistumistamme -niin työssä, ihmisenä kuin vapaa-ajalla. On uskomatonta, etteivät pienet lapsetkaan ole turvassa tästä jatkuvasta suorittamisesta. Lasten tehtävä on leikkiä ja mielestäni lapsen perusoikeuksiin kuuluu leikkirauha, joka pitää sisällään mahdollisuuden pitkäjännitteiseen leikkiin sitoutumisen. Joudun kuitenkin kiinnittämään huomiota, etteivät ulkopuolelta tulevat näkemykset ala painostaa ja saa niin töissä, kuin kotonakin täyttämään viikko-ohjelmaa tehokkaan näköisesti. Monesti tuntuu että töissä lasten vanhemmat kokevat ettemme ole tehneet mitään, jos olemme "vain" leikkineet. Silti juuri nämä leikkihetket (varsinkin jos aikuinen osallistuu leikkiin) ovat niitä, jolloin lasten silmät alkavat ihan erityisesti tuikkia ja innostus paistaa heistä auringon säteilyn tavoin.

Lasten on saatava olla lapsia. Koitan muistaa tämän omien lastenikin suhteen, mutta välillä se on vaikeaa kun tuntuu että illat tulisi täyttää mahdollisimman kehittävällä toiminnalla. Lisäksi pelit, elokuvat, tv-ohjelmat ja musiikki kiskovat heitä osaksi aikuisten maailmaa ja sen ilmiöitä. Jos en anna niiden tulla, tuntuu että lapseni elävät ihan eri ulottuvuudessa kuin kaverinsa. Sekään ei ole hyvä. Niinpä elämä on jatkuvaa valintojen tekemistä, tasapainoilua lapsuuden ja aikuisten maailman välillä, arvioiden mikä on se määrä tietotulvaa, aistiärsykettä ja elämän nurjaa puolta minkä he jaksavat kantaa, käyttää ehkä jotenkin hyödykseen ja silti säillyttää lapsenomaisuutensa. Sormien läpi katsominen on ihan liian helppoa -ja tavallista.

Viime perjantaina leikin töissä neljän isoimman (1,5-2 vuotiaita) tytön kanssa kotia. Rakensimme päiväuni-huoneeseen majan pingottaen peiton sohvan ja nojatuolin väliin katoksi ja alle laitoimme isoja tyynyjä. Pöytään katoimme kuppeja ja lautasia. Lisäksi meillä oli tyhjiä keksipaketteja, mehupullo, bringles-töttörö ym. Tarjoilimme kahvia toisillemme ja mukia täytettiinkin niin tehokkaasti, että varmasti kymmenen kuppia tuli juotua. Mielikuvitus keksejä otimme purkeista ja maiskuttelimme kovaan ääneen. Huippu juttu oli ilta, joka saapui toistuvasti tasaisin väliajoin, jolloin käperryimme majamme lattialle vieretysten ja kuorsasimme kilpaa. Hetken kuluttua "herätyskello" soi kovaan PRRR-ääneen, jolloin kaikki pomppasimme haukotellen ylös ja oli aamupalan vuoro. Jälleen kymmenen kuppia kahvia ja mielikuvituskeksejä ja omantunnon alkaessa soimaamaan aamun menuun ilmestyi myös ravinto-opillisesti oikeaoppista aamupalaa eli puuroa :) Aamupalaa seurasi uusi ilta nukkumaanmenoineen. Tätä toistettiin kerta toisensa jälkeen ja opittiin samalla leikkiin sitoutumista, vuorovaikutustaitoja, roolien jakoa ja ottamista, itsen ja oman toiminnan hahmottamista suhteessa toisiin, toisten huomioonottamista, oman vuoron odottamista, tunteen säätelyä (jännittävää PRRR-ääntä odotettaessa kihelmöivässä odotuksen tunnelmassa), karkea ja hienomotorisia taitoja (konttaus, majaan ryömiminen, kupista kiinni pitäminen pinsettiotteella, pullosta kaataminen), jakamista ja kielellistä kehitystä (asioiden nimeämistä ja suun motoriikkaa). Oikeastaan voisi ajatella että opettelimme tai koimme ja leikimme elämää. Samalla kohtasimme käsitelläksemme jo kokemusmaailmaamme välittynyttä tietoa ja kokemusta elämästä, esimerkiksi inhottavista liian aikaisista aamuherätyksistä!
Mutta miten kertoa tästä vanhemmille... kertoessamme kädentaidoista, liikunnasta tai musiikkituokiosta se kuulostaa siltä, että olemme saaneet jotain aikaan ja opettaneet jotain lapselle. Leikkiessämme olemme vain tehneet sitä mitä lapsen kuuluukin tehdä: leikkineet. Joskus aikuiset tekevät kaikesta ihan liian vaikeaa ja monimutkaista!

Vaikeaa ja mutkikasta teki meidän elämästämme koulun musiikinopetus ja erityisesti nokkahuilun soitto.Selvisi nimittäin ettei nokkahuiluns soitto ole lapsilleni kovin ominaista toimintaa. Epukka teki tunnustuksen ja kertoi tunnilla (kaikki nämä vuodet!) vain esittäneensä soittavansa nokkahuilua muiden mukana luokassa. Hän on teeskennellyt puhaltavansa ilmaa soittimeen ja mukamas näppäillyt nokkahuilua ...aika ovelaa. Niinpä päätimme sunnuntai-illan ratoksi alkaa puhallella nokkahuiluun. Yllättäen törmäsin samaan ongelmaan kuin purjeveneen osien nimiä etsiessämme muutama vuosi sitten: ohjeistusta nokkahuilun soittoon ei löytynyt juurikaan. Lopulta turvauduimme vuotta alemmalla luokalla olevan serkkutytön musiikinvihkoon, josta löysimme nuotteja. Otteet onneksi löytyi https://www.youtube.com/watch?v=yOn9GjQRCb0

Ja tässä tulos pienen tuunailun jälkeen....

Suuremmoinen musikaalinen elämys :)

Epukka:

Jonde:

Retki raunioilla, tulinen ilta & vetistä menoa

Kylmän ja kolean ilmanalan hiipiessä sisään talon nurkista on ihanaa kaivaa esiin kesäisiä auringon lämmittämiä kuvia ja muistella mukavia hetkiä.
Kesän lopulla kävimme äitini ja lasten kanssa kävelyllä linnan raunioilla. Lisäksi kiersimme luontopolun, josta tulikin oikea seikkailu eksyessämme polulta päätyen rämpimään tiheän oksikon sekaan, jossa valo oli vähissä ja aluskasvillisuutta ei juurikaan. Muurahaisia oli ja sainkin muutaman puraisun varpaisiini sandaaleissa. Ihmeellisen kärsivällisesti nuoriso jaksoi rämpiä ja äitikin osoittautui oikeaksi sissiksi!

Valmiina seikkailuun...

Upea näköala!

Mietittiin mitä mahtaa olla ollut kasvamassa kun on noin paksua vartta?

Lasteni ja heidän ystävän Juhon kanssa katsomassa muinaisia tulia. Silloin oli jo hienoinen syksyn tuntu ilmassa ja isoissa tynnyreissä palavan tulen loisteessa lämmittelimme illan pimentyessä.

 

 

Melomassa yhdessä lasteni ja serkkuni perheen kanssa, kesän viimeinen melonta.

Sienisatoa

 Flunssassa on tylsää ja aika käy pitkäksi... mielikuvitus alkaa lentää ja sienetkin saavat stereotypisiä luonteenpiirteitä olemuksensa perusteella. Tämä kaikki hyväntahtoisesti ja huumorilla...


 
Herra Pönäkkä on itsetietoinen ja itseriittoinen röyhkimys. Hän elää täydellisyyden harhassa, jossa muut ovat epätäydellisiä ja hän itse täydellisyys. Elämä voi olla välillä aika rankkaakin kun muut ovat niin vajaavaisia suhteessa hänen oman itsen täydellisyyteen. Ikävää jutussa on se, että joskus tuulenpuuskan sopivasti sattuessa ja ravistellessa, harhan eteen vedetty verho raottuu ja todellisuus vilahtaa silmien edessä. Sitä huomaakin olevansa ihan yksin.

Rouva Näppylä on joka paikassa pätemässä ja näpäyttämässä epätietoisia kanssakasvajiaan, ojentamassa epätietoisia tai niitä joita hän omasta mielestään auttaa jakamalla ehdotonta viisauttaan. Välillä hän saakin näppylöitä ja ihottumaa hermonsa menettäessään  toivottomien tolvanoiden seurassa. Hän tietää kaikesta kaiken ja osaa kaiken. Hän tietää mikä on parasta kenellekin ja miten asiat tulee hoitaa. Välillä kun ilta pimenee ja hiljaisuus hiipii, hän jää yksin ajatustensa kanssa ja nakertava epävarmuus koittaa päästä hänen sienihattunsa sisään.

Herra Herkku antaa itsensä ryvettyä elämässä niin hyvinä kuin vaikeina hetkinä. Hän on todellinen elämän syväsukeltaja! Herra Herkku antaa itsestään paljon muille ja saakin monta ystävää... Seura on mieluisaa ja tekee elämästä rikasta, mutta toisinaan kirpaisee kaverin hampaiden osuessa purevasti. Tukevasti omalla jalallaan seisten Herra Herkku kuitenkin kestää tämän ja nauttii elämästä täysin tatein!

Neiti Olematon on vaatimattomuuden perikuva. Hän ennemmin vetäytyy, kuin kasvaisi toisia kohti. Neiti Olematon häpeää itseään, eikä näe viehättävän kainoa ja hentoa olemustaan. Ikosen sanoin: "ojensin käteni, eikä siihen tartuttu ja niin käännyin itseäni vastaan". Hän on niin hauras, että kaikki ihailevat vain kaukaa eivätkä uskalla lähestyä tätä jatkuvasti itkuun purskahtamaisillaan olevaa neitokaista. Hän on luonteeltaan kaunis, mutta katkeruus alkaa hitaasti tehdä hänestä myrkyllistä niin itselleen kuin muille.
Erityisen altis Rouva Näppylän näpäytyksille ja saattaa sienimäisten päiviensä loppupuoliskolla todeta eläneensä jonkun toisen elämää ja tehneensä valinnat vain toisia tyydyttääkseen ja hyväksyntää hakien, unohtaen itsensä ja oman kutsumuksensa.

Herra tai Rouva Tavis on tavallinen matti meikäläinen, perus metsäpolkujen tallaaja. Hän haavoittuu elämän taisteluissa, mutta nousee aina jalalleen, kunnes lopullinen isku kaataa hänet. Hän on sitä mitä on, pilkut vähän sinne päin, mutta rehti ja rehellinen oma itsensä. Elämän kolhut saattavat viiltää hänestä slaissin mennessään. Tavis surkuttelee sitä hetken, mutta huomaa pian että kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja kannattelee kulkijaa. Tässä sienessä on kaikki mahdollisuudet kallistua suuntaan tai toiseen. Jos hän kuuntelee itseään ja noudattaa sisäistä ohjaustaan, hän voi muinaisten soturien tavoin viimeistä kertaa kaatuessaan huutaa ilmoille voitokkaan julistuksensa: olen taistellut hyvän taistelun!

Herra Kroisos on kaikkien ihailema rikas atleetti, joka Herra Pönäkän tavoin seisoo vakaasti omalla jalallaan, mutta kuten huomata saattaa: ikävystyttävän yksinäisenä. Niinpä hän viihdyttää itseään uhkapelaamalla ja nautintoaineilla. Parhaimmassa tapauksessa hän havahtuu huomaamaan upean kasvupaikkansa ja ympäröivän kauneuden, jolloin hän ensin kamppailtuaan itsensä vapaaksi riippuvuuksistaan ja löydettyään pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä oman itsensä keskuksen ja rakkauden lähteen, hän voi kukoistaa toisia tukien. Pahimmassa tapauksessa hän mätänee mahtavuutensa uuvuttamana.

Minä minä minä ovat sisarusporukka, jotka jatkuvasti kilpailevat keskenään niin huomiosta kuin menestyksestäkin. He huutavat "minä minä minä", mutta heidän huomionsa keskittyy muiden tarkkailuun, oman edun tavoitteluun ja voimavarat kuluvat joukosta erottumiseen. Vaikka he pohjimmiltaan haluavat olla oma itsensä ja itsenäistyä, vertaavat he itseään jatkuvasti toisiin ja niipä ovat olemassa vain suhteessa toisiinsa. He tarkkailevat toisia ja kokevat kyltymätöntä vaillejäämistä. He ovat jatkuvasti janoisia ja nälkäisiä ja rauhattomia. Kunpa he voisivat nähdä joukossaan piilevän voiman ja miten toisiaan tukien voisivat kasvaa keskinäisen kunnioituksen vallitessa ja yhdessäolosta riemuiten!

Yksin yhdessä-tyypit ovat tasapainoisia tyyppejä, jotka sallivat itsensä ja toisten kasvaa juuri omaksi itsekseen ja oman näköisekseen. Heidän maailmankuvansa ei romahda, vaikka toisen hattu olisi pyöreämpi ja toisen soukempi kuin toisen. Samaa sientä tässä ollaan, onkin heidän mottonsa. Yksin yhdessä pitävät hauskaa ja nauttivat niin yksin olosta kuin yhdessä tekemisestäkin. He ovat tasapainoista porukkaa. Vaarana piilee kuitenkin yhden nostaminen toisten yläpuolelle tai jonkin ulkopuolisen asian palvomaan alkaminen, jolloin ulkopuolisen palvonnan kohde alkaa määritellä koko porukan arvomaailmaa ja mikä on oikea tapa olla olemassa.









Lahkolaiset ovat edellämainitun uhkakuvan toteutumia. He ovat alkaneet kumartaa jotain, minkä ovat nostaneet yläpuolellensa. Voimakkaan ilmiön vaikutuspiirissä hukkaa oman itsensä. Niinpä he ovat sen jonkin jatkuvassa varjossa. He kasvattavat pieniä piikkejä ja nyppyjä suojakseen ja samalla etääntyvät toinen toisistaan, mikä kuitenkin (toisiinsa turvaaminen) olisi heidän todellinen tie pelastua tilanteesta.

Rouva Hienohelma on pynttäytynyt ja ulkoa ah niin herkkullisen näköinen, mutta sisältä tappavan myrkyllinen. Häneen sopii sanonta: moni sieni päältä kaunis! Hän juoksee viimeisimpien muotivillitysten perässä ja käy kuntosalilla bodypumpissa pumppaamassa varttaan soukemmaksi. Hän tarkkailee onko jokainen hattunsa valkoinen piste juuri oikealla paikalla ja kokee armotonta epävarmuutta mikäli näin ei ole. Ohi kulkiessaan hän vilkaisee jokaiseen vastaantulevaan peiliin. Onko hattu hyvin, näkyykö kello? -on hänen peruspohdintojaan. Hyvän näköinen, kerrassaan täydellinen, mutta myrkyllinen.

Herra ja Rouva Tuulipuku ovat pitkän parisuhteen solmijoita, joiden suurin vaara on hankkia samanlaiset ulkoilupuvut. Tämän seurauksena he alkavat vähitellen muistuttaa toisiaan ja alkavat elää symbioosissa menettäen todellisen minänsä. Kauppareissu urheiluliikkeeseen on kuitenkin taianomainen hetki: heillä on mahdollisuus valita myös erilaiset ulkoiluasut. Näin heillä on valta olla oma itsensä, mutta kuitenkin kasvaa toista tukien ja myötäeläen. Tämä on elämän suurimpia rikkauksia, mutta vain harvoilla on rohkeus olla erilainen suhteessa toisiin. Nämä kyseiset Herra ja Rouva Tuulipuku ovat selvästi oman tiensä kulkijoita, yhdessä erillisinä ja omana itsenään nauttivat elämänsä ehtoopuolesta!

Herranduudelis on kaveri josta ei saa selkoa. Siitä ei tiedä onko se lintu vai kala, kukka vai sieni. Herranduudelis on takinkääntäjä ja niljakas tyyppi. Limainen lähikontaktissa ja epämääräisen muotoinen, jättää jälkeensä ihmetystä ja hämmennystä.










Kaikki sienet ovat erilaisia, mutta kaikilla on oikeus olla oma itsensä ja yhdessä he tekevät sienimetsästä mitä kauneimman ja monimuotoisimman. Sienimetsä on jännittävä paikka kulkea ja tehdä upeita löytöjä. Miten tylsää olisikaan kävellä syksyisellä metsäpolulla, jos vastaan tulisi vain punaisia täydellisiä kärpässieniä toinen toisensa perään. Metsässä kulkiessa voi haistaa syksyn maatuvien lehtien tuoksun sekoittuvan sienien erilaisiin tuoksuihin, kuulla lehtien kahinan ja oksien rasahdukset askelten alla. Tai seisahtua kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kuitenkin on täynnä elämän virtaa. Metsä on aarreaitta, jossa jokaisella sienellä on oma paikkansa ja kasvurauhansa. Kukaan toinen sieni ei huutele toiselle että olet vääränlainen. Kunpa ihmiset olisivat kuin sienet ja saisivat olla oma itsensä: kasvaa rauhassa.

Mietintämyssytyksiä ja päivityksiä päivien menneiden kuulumisista

Viikot ovat vierähtäneet niin vauhdikkaasti, että olen vain koittanut pysyä kyydissä. Toisaalta olen nauttinut kun asiat sujuvat ja olen saanut toteuttaa itsäni, tehdä mielenkiintoisia juttuja ja sitä mistä oikeasti pidän.

Kesällä tein päätöksen työpaikan vaihdosta, kaksi vuotta oli vierähtänyt vanhassa paikassa ja kaipasin mahdollisuutta keskittyä enemmän pedagogisiin haasteisiin ja ihan vaan lasten kanssa olemiseen. Tuntui turhauttavalta kun ei voinut hyödyntää taitojaan, toisaalta pelotti että jos ei enää osaakkaan. Viisi vuotta oli ehtinyt vierähtää siitä, kun olin viimeksi koulutusta vastaavassa työssä. Olin jotenkin jäänyt ammatillisesti jumiin sen seurauksena, että olin lasteni aloittaessa koulun halunnut jäädä kotiin töihin ja olin sitten olosuhteiden kautta päätynyt erilaisiin työolosuhteisiin kuin aiemmin.

Oli suorastaan onnenpotku kun kesäkuussa (juuri ennen venäjän matkaa) sain tiedon pääsystäni puoli vuotta sitten avattuun ihan uuteen paikkaan ja luomaan uuden ryhmän toimintaa. Vanhassa työssä ruuanlaitto ja muut oheistyöt veivät suuren osan ajasta. Vaikka olikin upeaa oppia laittamaan ruokaa isollekin porukalle, tuntui turhauttavalta ettei lapsille ollut kunnolla aikaa ja tietotaitoja ei päässyt hyödyntämään. Jäähyväiset lapsille ja perheille kirpaisi, mutta nyt on jo ehtinyt saada sydämen täydeltä uusia ihania pikku ystäviä. Ja mikä mahtavinta, on ollut mahdollisuus keskittyä täysin lapsiin, pienryhmätoimintaan, pedagogiikkaan niin arkisissa toiminnoissa kuin suunnitelluissa toimintatuokioissa. Nyt ryhmässäni on vain 1 ja 2 vuotiaita, jolloin toiminnan suunnittelu on helpompaa kun kohderyhmä on ikäjakaumaltaan suppeampi. Ihania hassuja höpönassuja koko porukka:)

Opiskelussa puolestaan on ollut tutkimussuunnitelman tekoa (pelkän suunnitelman), joka nyt alkaa olla loppusuoralla. Sanasto on ollut kaameaa pakkopullaa, mutta muuten on ollut mielenkiintoista tutustua jaksolla erilaisiin tutkimuksiin ja olemme niitä oppimisryhmissä  työstäneet.
Jos voisin tehdä oikeasti tutkimuksen mistä vain, tekisin sen sosiaalisen median vaikutuksista ihmiseen, vaikutuksista minäkäsitykseen tai nuorilla sen kehitykseen. Tai ehkä ennemminkin kannattaisi lukea aiheesta tehty tutkimus ja katsoa mitä siinä on tullut esiin. Jos tekisin itse tutkimusta, voisivat vahvat ennakko-oletukseni vaikuttaa johtopäätöksiini tutkimustuloksia arvioidessani.
 Jotenkin vain tuntuu kovin minä-keskeiseltä päivittää omia tekemisiään, kuviaan yms. jatkuvasti ja luoda kuvaa itsestään niin muille kuin itselleen sen pohjalta. Tämän minä-keskeisyyden ja egon vahvistamisen uskon olevan ehkä tiedostamaton, mutta väistämätön seuraus. Se tuntuu myös tukevan suorituskeskeistä elämäntapaa, jolloin itseä (ja muita) määritellään sen pohjalta, mitä on saanut aikaseksi, tehnyt tai missä käynyt. Tärkeämpää mielestäni on se, mitä ihminen on ja mitä yhdessä olo hänen kanssaan saa aikaan. On toki myös ihmisiä, jotka käytävät sos.mediaa itselleen tärkeiden asioiden/näkemysten edistämiseen ja esilletuomiseen, mikä voi olla tehokasta ja myös inhimillisiä tms. arvoja edistävää. Kuitenkin samoin näiden asioiden päivittäminen esim fb:ssa luo kuvaa ihmisestä itsestään.  Huomaan myös, että jakaessaan kuvia tai muita tekemisiään sos.mediassa, siitä häviää tietty aitouden tai sellaisen herkkyyden, viattomuuden tuntu ja sen nimenomaisen hetken harvinaisuus. Ehkä se on jokin näyttämisen tarve tai jokin mikä lyö leimansa ko asiaan ja sen erityisyys saa kolhun tehden siitä pinnallista.
Lisäksi huomasin päivitysten seuraamisen tuottavan stressiä ja on kauhea homma katsoa kaikki läpi, jos on päivä tai kaksi jäänyt välistä. Niinpä poistin itseni fb:sta. Tänne koitan yhä saada aikaiseksi kirjoiteltua kuulumisia. Olen koittanut miettiä miksi ihmeessä täällä jaan ajatuksiani (mikä ei ollenkaan ole itselleni tyypillistä ja tuntuu suorastaan hämmentävältä välillä, mutta lohduttaudun sillä että anonyymiyteni suojelee kun niin harva tästä tietää) ja löytää perusteluja miksi kirjoittaa tai lakata kirjoittamasta. Kun kumpaankaan ei löydy tällä hetkellä mitään vastausta, niin teen siltä miltä tuntuu niin pitkään kun joltain tuntuu :)