Sanotaan, että leikki on lapselle ominainen tapa toimia ja ajattelen että leikki myös on lapselle ominainen tapa oppia. Tutkimusten mukaan lapsen kehitykselle otollisimman kasvualustan tarjoaa leikki, erityisesti ohjattu leikki. Välillä olenkin huolissani nykyisestä elämänmenosta, jossa suorituskeskeisyys ja tavoitteellisuus määrittelevät pitkälti onnistumistamme -niin työssä, ihmisenä kuin vapaa-ajalla. On uskomatonta, etteivät pienet lapsetkaan ole turvassa tästä jatkuvasta suorittamisesta. Lasten tehtävä on leikkiä ja mielestäni lapsen perusoikeuksiin kuuluu leikkirauha, joka pitää sisällään mahdollisuuden pitkäjännitteiseen leikkiin sitoutumisen. Joudun kuitenkin kiinnittämään huomiota, etteivät ulkopuolelta tulevat näkemykset ala painostaa ja saa niin töissä, kuin kotonakin täyttämään viikko-ohjelmaa tehokkaan näköisesti. Monesti tuntuu että töissä lasten vanhemmat kokevat ettemme ole tehneet mitään, jos olemme "vain" leikkineet. Silti juuri nämä leikkihetket (varsinkin jos aikuinen osallistuu leikkiin) ovat niitä, jolloin lasten silmät alkavat ihan erityisesti tuikkia ja innostus paistaa heistä auringon säteilyn tavoin.
Lasten on saatava olla lapsia. Koitan muistaa tämän omien lastenikin suhteen, mutta välillä se on vaikeaa kun tuntuu että illat tulisi täyttää mahdollisimman kehittävällä toiminnalla. Lisäksi pelit, elokuvat, tv-ohjelmat ja musiikki kiskovat heitä osaksi aikuisten maailmaa ja sen ilmiöitä. Jos en anna niiden tulla, tuntuu että lapseni elävät ihan eri ulottuvuudessa kuin kaverinsa. Sekään ei ole hyvä. Niinpä elämä on jatkuvaa valintojen tekemistä, tasapainoilua lapsuuden ja aikuisten maailman välillä, arvioiden mikä on se määrä tietotulvaa, aistiärsykettä ja elämän nurjaa puolta minkä he jaksavat kantaa, käyttää ehkä jotenkin hyödykseen ja silti säillyttää lapsenomaisuutensa. Sormien läpi katsominen on ihan liian helppoa -ja tavallista.
Viime perjantaina leikin töissä neljän isoimman (1,5-2 vuotiaita) tytön kanssa kotia. Rakensimme päiväuni-huoneeseen majan pingottaen peiton sohvan ja nojatuolin väliin katoksi ja alle laitoimme isoja tyynyjä. Pöytään katoimme kuppeja ja lautasia. Lisäksi meillä oli tyhjiä keksipaketteja, mehupullo, bringles-töttörö ym. Tarjoilimme kahvia toisillemme ja mukia täytettiinkin niin tehokkaasti, että varmasti kymmenen kuppia tuli juotua. Mielikuvitus keksejä otimme purkeista ja maiskuttelimme kovaan ääneen. Huippu juttu oli ilta, joka saapui toistuvasti tasaisin väliajoin, jolloin käperryimme majamme lattialle vieretysten ja kuorsasimme kilpaa. Hetken kuluttua "herätyskello" soi kovaan PRRR-ääneen, jolloin kaikki pomppasimme haukotellen ylös ja oli aamupalan vuoro. Jälleen kymmenen kuppia kahvia ja mielikuvituskeksejä ja omantunnon alkaessa soimaamaan aamun menuun ilmestyi myös ravinto-opillisesti oikeaoppista aamupalaa eli puuroa :) Aamupalaa seurasi uusi ilta nukkumaanmenoineen. Tätä toistettiin kerta toisensa jälkeen ja opittiin samalla leikkiin sitoutumista, vuorovaikutustaitoja, roolien jakoa ja ottamista, itsen ja oman toiminnan hahmottamista suhteessa toisiin, toisten huomioonottamista, oman vuoron odottamista, tunteen säätelyä (jännittävää PRRR-ääntä odotettaessa kihelmöivässä odotuksen tunnelmassa), karkea ja hienomotorisia taitoja (konttaus, majaan ryömiminen, kupista kiinni pitäminen pinsettiotteella, pullosta kaataminen), jakamista ja kielellistä kehitystä (asioiden nimeämistä ja suun motoriikkaa). Oikeastaan voisi ajatella että opettelimme tai koimme ja leikimme elämää. Samalla kohtasimme käsitelläksemme jo kokemusmaailmaamme välittynyttä tietoa ja kokemusta elämästä, esimerkiksi inhottavista liian aikaisista aamuherätyksistä!
Mutta miten kertoa tästä vanhemmille... kertoessamme kädentaidoista, liikunnasta tai musiikkituokiosta se kuulostaa siltä, että olemme saaneet jotain aikaan ja opettaneet jotain lapselle. Leikkiessämme olemme vain tehneet sitä mitä lapsen kuuluukin tehdä: leikkineet. Joskus aikuiset tekevät kaikesta ihan liian vaikeaa ja monimutkaista!
Vaikeaa ja mutkikasta teki meidän elämästämme koulun musiikinopetus ja erityisesti nokkahuilun soitto.Selvisi nimittäin ettei nokkahuiluns soitto ole lapsilleni kovin ominaista toimintaa. Epukka teki tunnustuksen ja kertoi tunnilla (kaikki nämä vuodet!) vain esittäneensä soittavansa nokkahuilua muiden mukana luokassa. Hän on teeskennellyt puhaltavansa ilmaa soittimeen ja mukamas näppäillyt nokkahuilua ...aika ovelaa. Niinpä päätimme sunnuntai-illan ratoksi alkaa puhallella nokkahuiluun. Yllättäen törmäsin samaan ongelmaan kuin purjeveneen osien nimiä etsiessämme muutama vuosi sitten: ohjeistusta nokkahuilun soittoon ei löytynyt juurikaan. Lopulta turvauduimme vuotta alemmalla luokalla olevan serkkutytön musiikinvihkoon, josta löysimme nuotteja. Otteet onneksi löytyi https://www.youtube.com/watch?v=yOn9GjQRCb0
Ja tässä tulos pienen tuunailun jälkeen....
Suuremmoinen musikaalinen elämys :)
Epukka:
Jonde:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti