Nelli on pistänyt hösseliksi täällä uudessa kodissa. Siitä on tullut todella omatoiminen. Alakerran kylppärissä kesken suihkun alkoi oven takaa kuulua kolinaa ja ovenkahva painui alas. Ehdin juuri miettiä jollain lapsista olevan varmaan tosi kova veskihätä, mutta ovenraosta kurkistikin Nelli ja asteli sen jälkeen kylppäriin tyynen rauhallisesti ja itsevarmana. Eipä ainakaan koiraa näytä ihmisten käytöstavat koskevan, eikä se tunne kiusallisia tilanteita kuten ihmiset. Se avaa oven ja tulee veskiin milloin sitä huvittaa. Sujuvasti Nelli myös aukaisee asuntojen ovet ja kulkee kuin kotonaan mielensä mukaan myös alakerran asunnossa. Asuntojen ovet olemme pitäneet kiinni, koska kissat eivät ole vielä saaneet tutustua toisiinsa vaan totuttelevat ensin uuteen kotiin ja sen jälkeen suunnitelmissa oli antaa niiden haistella toistensa hajuja ja vasta sitten järjestää hallittu ja valvonnanalainen kohtaminen. Sunnuntaina aamulla heräsin siihen että toinen alakerran kissoista istuu yöpöydällä tujottaen lattialla sitä takaisin tuijottavaa Nossea. Tiiviin katsekontaktin vallitessa, mutta muuten rauhanomaisesti sujui tutustuminen. Tosin en tiedä mitä se on aluksi ollut, koska todennäköisesti kissa oli jo jonkin aikaa meillä kierrellyt. Nelli oli yöllä siirtänyt oven eteen laitetun tuolin ja avannut asuntojen ovet. Näin se Nelli häärää ja hoitaa hommat. Samana päivänä ollessamme hiihtämässä poikien kanssa, oli Inna lähtenyt saattamaan kävellen Aaduliinaa kaverinsa luokse. Olivat mäessä kun Nelli oli avannut ulko-oven ja juossut perään. Tämä tosin ei ollut eka kerta. Kesällä maalla olin päikkäreillä kun pojat lähtivät isoäitinsä kanssa hakemaan naapurin maalaistalosta perunoita. Olivat muutaman sadan metrin päässä hiekkatiellä kun Nelli oli avannut molemmat talon ulko-ovista (kahvasta avattavan vedettävän ja peltisen työnnettävän oven) ja juossut perään. Nelli meni mukaan perunoita hakemaan ja itse nukuin ovet sepposen selällään. Myös eläinsuojeluyhdistyksessä oli aiheuttanut ongelmallisia tilanteita keikkumalla koiratarhan aidan päällä kolmen metrin korkeudessa ja tippumalla sieltä alas toisen koiran syöksyessä aidan toiselle puolelle rähjäämään. Sen jälkeen oli ollut remmissä pihalla, mutta oli purrut sen poikki ja viettänyt päivän pihalla vapaana eläinsuojeluyhdistyksen tädin ollessa muissa hommissa. Meille tullessaan se puri kahdet valjaat rikki koirapuistossa. Lisäksi se pelkäsi kaikkia tosia koiria, miehiä, leluja ja keppejä. Kesti kuukausi opettaa se istumaan kun mikään herkkupala ei kelvannut kun se oli niin stressaantunut ja kukaan ei ollut sitä kouluttanut koskaan. Ei se ymmärtänyt mistä on kyse. Lisäksi se teki kaikki tarpeet sisälle ja tuhosi paikkoja. Leikkiminen ihmisen kanssa tai toisen koiran kanssa oli joitain uutta ja käsittämätöntä ja sen opettelu kesti kauan. Jälkimmäisen se oppi juoksemalla kaikkia pakoon ja huomaamalla ettei kukaan satuta sitä ja että se onkin kivaa. Nyt jo jahtaa toisiakin eikä vain juokse itse pakoon. Miesten suhteen se on aika valikoiva edelleen, mutta lelut jo kiinnostaa ja leikkii kaikkea muuta paitsi vetoleikkejä. Tuohoaminenkin loppui puuportin, kahden seinälevyn ja ovenkarmien tuoamisen jälkeen muutaman kuukauden kuluttua kotiutumisesta. Meinasi usko loppua kesken kun aina oli ikävä yllätys kotona vastassa. Nyt on vastassa avoimien ovien päivät ja vapaasti kulkevat eläimet ja lapset.
Huomasin vasta äskettäin miten moni asia on mennyt uusiksi elämässä. Työ on vaihtunut, asunto, lasten koulu ja kaverit, Nita on poissa... moni asia on toisin ja lisäksi koko elämä on pakattuna pahvilaatikoihin ja niistä sitä sitten etsitään aina yllättävien tilanteiden tupasahtaessa eteen. Aamulla hoksaa että tänään on lapsilla hiihtoa, missä sukset ja monot ovat? Tai että maanantaina aamulla koulussa pitääkin olla jo ennen kahdeksaa ja uikkarit mukana... missä ne ovat? Kaikki on hitaampaa ja vaatii ennakointia, mutta myös rikkaampaa. Tämä talo henkii elämää aiemmilta vuosikymmeniltä. Seinien välissä olevat vanhat vaatteet ja puunpalat ovat meidän ja pakkasen välissä. Makuuhuoneen ikkunasta näen sängyssä maatessani pihakoivun ja tähtitaivaan. Naapurissa asuu mummo, joka ihaili valkoisia hampaitani kysellen olenko pessyt ne aina hyvin:) ja kertoi myös että ennen pihapiiri vilisi lapsia. Omani saivat luvan kulkea kouluun hänen pihansa poikki kun käytiin sitä kysymässä. Vintiltä on löytynyt mielenkiintoisia "aarteita" kertoen omaa tarinaansa entisistä asukkaista yli 40 v. sitten ja myös silloisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Uuteen kouluun pojat ovat sopeutuneet hyvin. Kouluun lähdöt ja kotiinpaluut ovat herättäneet ikävää, mutta mielestäni heidän on aika jo vähän itsenäistyä ja oppia keinoja selviytyä heidän ikätasoonsa sopivista tilanteista kuten kouluun lähdöstä. Onhan kännykät olemassa ja ne soivatkin ahkerasti. Ja alakerrassa heidän kummitäti on tarvittaessa käytettävissä. Uudessa työssä olen viihtynyt tosi hyvin. Työkaverit ovat mukavia ja tosi rentoja, meillä on hauskaa yhdessä. Sanoivat että kiva kun olen itsekin niin rento, kun pelkäsivät että sieltä tulee joku tiukkapipo:) Vanhoille hoitolapsille tämä on varmasti hämmentävää aikaa kun en ole enää yksin heidän käytettävissään. Ovat hellyydenkipeitä ja hakevat huomiota. Yritän sitä heille antaa, kuitenkaan liioittelematta ja muita lapsia unohtamatta ja samalla rakentaen uusiin suhdetta ja samalla "työntäen" vanhoja hoitolapsiani muita hoitaja läheisemmäksi. Juttelin erään toisen paikan hoitajan kanssa ja meillä oli mielenkiintoinen keskustelu jota jäin miettimään. Hän kertoi asuneensa miehensä kanssa yli 20 v. vaikka he ovat koko sen ajan olleet vain ystäviä keskenään. Ensin tilanteen piti kestää vain siihen asti että lapsi on varttunut, mutta sitten he jäivätkin siihen tilanteeseen elämään. Juuri se jäi mietityttämään. Se on itsekästä rikkoa lapsen koti ja perhe ja perusturvallisuuden tunne vain siksi että vanhempien välistä rakkautta ei satu olemaan. Mielestäni se ei ole yksin riittävä peruste tehdä niin. Mutta se on mielenkiintoista mikä saa ihmisen jäämään siihen vielä sen jälkeen. Onko sitä niin urautunut ja tuttuun turvalliseen elämään jämähtänyt että ei osaa repäistä itseään siitä irti. Hän tosin kertoi olevansa ihan tyytyväinen ja valinneensa tämän.
Kävin ostamassa ensi kesän siemeniä ja vanhojakin oli vielä jäljellä. Nyt tässä mietin laitanko ne multaan vai siirränkö sitä muutamalla viikolla. Ne pitäsi laittaa tässä kuussa, mutta haluaisin kuun olevan oikeassa vaiheessa kylvöajankohtaan nähden. Olen kylvännyt tomaatteja jo kolme vuotta kertaakaan onnistumatta. Olen kuitenkin äärimmäisen sitkeä ja jaksan pitää toivoa yllä:) Ensimmäinen sato maalla talon seinustalla olisi ollut todella runsas, mutta kirvat valtasivat koko paikan ja söivät joka ikisen tomaatin piloille. Samoin myös paprikan alut. Seuraavana kesänä entisessä asunnossamme pihan pienoiskasvishuoneessa tomaatintaimista varttui todella rehevät ja tuoksuivat ihanalta, mutta yhtään tomaattia ei tullut. Sitten vasta loppukesästä luin pussia tarkemmin ja niistä olisi pitänyt nyppiä ne varkaat pois. Sitten viime kesänä niitä tomaatteja ja kurkkuja ja maisseja olisi tullut mutta karvaset tuholaiset popsivat ne. Jospa nyt onnistuisi... Jo esi-isät ovat seuranneet kuun vaiheita ja huomanneet niiden vaikutukset satoon. Kuun voima vaikuttaa myös valtameriin, maakuoreen, ilmakehään ym sääilmiöihin, miksei siis voisi vaikuttaa kasveihin? Aiempia kokemuksia huonommin ei voi enää mennä eli antaa mennä miten menee, mä odotan ja katson mitä pintaan nousee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti