Sienisatoa

 Flunssassa on tylsää ja aika käy pitkäksi... mielikuvitus alkaa lentää ja sienetkin saavat stereotypisiä luonteenpiirteitä olemuksensa perusteella. Tämä kaikki hyväntahtoisesti ja huumorilla...


 
Herra Pönäkkä on itsetietoinen ja itseriittoinen röyhkimys. Hän elää täydellisyyden harhassa, jossa muut ovat epätäydellisiä ja hän itse täydellisyys. Elämä voi olla välillä aika rankkaakin kun muut ovat niin vajaavaisia suhteessa hänen oman itsen täydellisyyteen. Ikävää jutussa on se, että joskus tuulenpuuskan sopivasti sattuessa ja ravistellessa, harhan eteen vedetty verho raottuu ja todellisuus vilahtaa silmien edessä. Sitä huomaakin olevansa ihan yksin.

Rouva Näppylä on joka paikassa pätemässä ja näpäyttämässä epätietoisia kanssakasvajiaan, ojentamassa epätietoisia tai niitä joita hän omasta mielestään auttaa jakamalla ehdotonta viisauttaan. Välillä hän saakin näppylöitä ja ihottumaa hermonsa menettäessään  toivottomien tolvanoiden seurassa. Hän tietää kaikesta kaiken ja osaa kaiken. Hän tietää mikä on parasta kenellekin ja miten asiat tulee hoitaa. Välillä kun ilta pimenee ja hiljaisuus hiipii, hän jää yksin ajatustensa kanssa ja nakertava epävarmuus koittaa päästä hänen sienihattunsa sisään.

Herra Herkku antaa itsensä ryvettyä elämässä niin hyvinä kuin vaikeina hetkinä. Hän on todellinen elämän syväsukeltaja! Herra Herkku antaa itsestään paljon muille ja saakin monta ystävää... Seura on mieluisaa ja tekee elämästä rikasta, mutta toisinaan kirpaisee kaverin hampaiden osuessa purevasti. Tukevasti omalla jalallaan seisten Herra Herkku kuitenkin kestää tämän ja nauttii elämästä täysin tatein!

Neiti Olematon on vaatimattomuuden perikuva. Hän ennemmin vetäytyy, kuin kasvaisi toisia kohti. Neiti Olematon häpeää itseään, eikä näe viehättävän kainoa ja hentoa olemustaan. Ikosen sanoin: "ojensin käteni, eikä siihen tartuttu ja niin käännyin itseäni vastaan". Hän on niin hauras, että kaikki ihailevat vain kaukaa eivätkä uskalla lähestyä tätä jatkuvasti itkuun purskahtamaisillaan olevaa neitokaista. Hän on luonteeltaan kaunis, mutta katkeruus alkaa hitaasti tehdä hänestä myrkyllistä niin itselleen kuin muille.
Erityisen altis Rouva Näppylän näpäytyksille ja saattaa sienimäisten päiviensä loppupuoliskolla todeta eläneensä jonkun toisen elämää ja tehneensä valinnat vain toisia tyydyttääkseen ja hyväksyntää hakien, unohtaen itsensä ja oman kutsumuksensa.

Herra tai Rouva Tavis on tavallinen matti meikäläinen, perus metsäpolkujen tallaaja. Hän haavoittuu elämän taisteluissa, mutta nousee aina jalalleen, kunnes lopullinen isku kaataa hänet. Hän on sitä mitä on, pilkut vähän sinne päin, mutta rehti ja rehellinen oma itsensä. Elämän kolhut saattavat viiltää hänestä slaissin mennessään. Tavis surkuttelee sitä hetken, mutta huomaa pian että kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja kannattelee kulkijaa. Tässä sienessä on kaikki mahdollisuudet kallistua suuntaan tai toiseen. Jos hän kuuntelee itseään ja noudattaa sisäistä ohjaustaan, hän voi muinaisten soturien tavoin viimeistä kertaa kaatuessaan huutaa ilmoille voitokkaan julistuksensa: olen taistellut hyvän taistelun!

Herra Kroisos on kaikkien ihailema rikas atleetti, joka Herra Pönäkän tavoin seisoo vakaasti omalla jalallaan, mutta kuten huomata saattaa: ikävystyttävän yksinäisenä. Niinpä hän viihdyttää itseään uhkapelaamalla ja nautintoaineilla. Parhaimmassa tapauksessa hän havahtuu huomaamaan upean kasvupaikkansa ja ympäröivän kauneuden, jolloin hän ensin kamppailtuaan itsensä vapaaksi riippuvuuksistaan ja löydettyään pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä oman itsensä keskuksen ja rakkauden lähteen, hän voi kukoistaa toisia tukien. Pahimmassa tapauksessa hän mätänee mahtavuutensa uuvuttamana.

Minä minä minä ovat sisarusporukka, jotka jatkuvasti kilpailevat keskenään niin huomiosta kuin menestyksestäkin. He huutavat "minä minä minä", mutta heidän huomionsa keskittyy muiden tarkkailuun, oman edun tavoitteluun ja voimavarat kuluvat joukosta erottumiseen. Vaikka he pohjimmiltaan haluavat olla oma itsensä ja itsenäistyä, vertaavat he itseään jatkuvasti toisiin ja niipä ovat olemassa vain suhteessa toisiinsa. He tarkkailevat toisia ja kokevat kyltymätöntä vaillejäämistä. He ovat jatkuvasti janoisia ja nälkäisiä ja rauhattomia. Kunpa he voisivat nähdä joukossaan piilevän voiman ja miten toisiaan tukien voisivat kasvaa keskinäisen kunnioituksen vallitessa ja yhdessäolosta riemuiten!

Yksin yhdessä-tyypit ovat tasapainoisia tyyppejä, jotka sallivat itsensä ja toisten kasvaa juuri omaksi itsekseen ja oman näköisekseen. Heidän maailmankuvansa ei romahda, vaikka toisen hattu olisi pyöreämpi ja toisen soukempi kuin toisen. Samaa sientä tässä ollaan, onkin heidän mottonsa. Yksin yhdessä pitävät hauskaa ja nauttivat niin yksin olosta kuin yhdessä tekemisestäkin. He ovat tasapainoista porukkaa. Vaarana piilee kuitenkin yhden nostaminen toisten yläpuolelle tai jonkin ulkopuolisen asian palvomaan alkaminen, jolloin ulkopuolisen palvonnan kohde alkaa määritellä koko porukan arvomaailmaa ja mikä on oikea tapa olla olemassa.









Lahkolaiset ovat edellämainitun uhkakuvan toteutumia. He ovat alkaneet kumartaa jotain, minkä ovat nostaneet yläpuolellensa. Voimakkaan ilmiön vaikutuspiirissä hukkaa oman itsensä. Niinpä he ovat sen jonkin jatkuvassa varjossa. He kasvattavat pieniä piikkejä ja nyppyjä suojakseen ja samalla etääntyvät toinen toisistaan, mikä kuitenkin (toisiinsa turvaaminen) olisi heidän todellinen tie pelastua tilanteesta.

Rouva Hienohelma on pynttäytynyt ja ulkoa ah niin herkkullisen näköinen, mutta sisältä tappavan myrkyllinen. Häneen sopii sanonta: moni sieni päältä kaunis! Hän juoksee viimeisimpien muotivillitysten perässä ja käy kuntosalilla bodypumpissa pumppaamassa varttaan soukemmaksi. Hän tarkkailee onko jokainen hattunsa valkoinen piste juuri oikealla paikalla ja kokee armotonta epävarmuutta mikäli näin ei ole. Ohi kulkiessaan hän vilkaisee jokaiseen vastaantulevaan peiliin. Onko hattu hyvin, näkyykö kello? -on hänen peruspohdintojaan. Hyvän näköinen, kerrassaan täydellinen, mutta myrkyllinen.

Herra ja Rouva Tuulipuku ovat pitkän parisuhteen solmijoita, joiden suurin vaara on hankkia samanlaiset ulkoilupuvut. Tämän seurauksena he alkavat vähitellen muistuttaa toisiaan ja alkavat elää symbioosissa menettäen todellisen minänsä. Kauppareissu urheiluliikkeeseen on kuitenkin taianomainen hetki: heillä on mahdollisuus valita myös erilaiset ulkoiluasut. Näin heillä on valta olla oma itsensä, mutta kuitenkin kasvaa toista tukien ja myötäeläen. Tämä on elämän suurimpia rikkauksia, mutta vain harvoilla on rohkeus olla erilainen suhteessa toisiin. Nämä kyseiset Herra ja Rouva Tuulipuku ovat selvästi oman tiensä kulkijoita, yhdessä erillisinä ja omana itsenään nauttivat elämänsä ehtoopuolesta!

Herranduudelis on kaveri josta ei saa selkoa. Siitä ei tiedä onko se lintu vai kala, kukka vai sieni. Herranduudelis on takinkääntäjä ja niljakas tyyppi. Limainen lähikontaktissa ja epämääräisen muotoinen, jättää jälkeensä ihmetystä ja hämmennystä.










Kaikki sienet ovat erilaisia, mutta kaikilla on oikeus olla oma itsensä ja yhdessä he tekevät sienimetsästä mitä kauneimman ja monimuotoisimman. Sienimetsä on jännittävä paikka kulkea ja tehdä upeita löytöjä. Miten tylsää olisikaan kävellä syksyisellä metsäpolulla, jos vastaan tulisi vain punaisia täydellisiä kärpässieniä toinen toisensa perään. Metsässä kulkiessa voi haistaa syksyn maatuvien lehtien tuoksun sekoittuvan sienien erilaisiin tuoksuihin, kuulla lehtien kahinan ja oksien rasahdukset askelten alla. Tai seisahtua kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kuitenkin on täynnä elämän virtaa. Metsä on aarreaitta, jossa jokaisella sienellä on oma paikkansa ja kasvurauhansa. Kukaan toinen sieni ei huutele toiselle että olet vääränlainen. Kunpa ihmiset olisivat kuin sienet ja saisivat olla oma itsensä: kasvaa rauhassa.

Mietintämyssytyksiä ja päivityksiä päivien menneiden kuulumisista

Viikot ovat vierähtäneet niin vauhdikkaasti, että olen vain koittanut pysyä kyydissä. Toisaalta olen nauttinut kun asiat sujuvat ja olen saanut toteuttaa itsäni, tehdä mielenkiintoisia juttuja ja sitä mistä oikeasti pidän.

Kesällä tein päätöksen työpaikan vaihdosta, kaksi vuotta oli vierähtänyt vanhassa paikassa ja kaipasin mahdollisuutta keskittyä enemmän pedagogisiin haasteisiin ja ihan vaan lasten kanssa olemiseen. Tuntui turhauttavalta kun ei voinut hyödyntää taitojaan, toisaalta pelotti että jos ei enää osaakkaan. Viisi vuotta oli ehtinyt vierähtää siitä, kun olin viimeksi koulutusta vastaavassa työssä. Olin jotenkin jäänyt ammatillisesti jumiin sen seurauksena, että olin lasteni aloittaessa koulun halunnut jäädä kotiin töihin ja olin sitten olosuhteiden kautta päätynyt erilaisiin työolosuhteisiin kuin aiemmin.

Oli suorastaan onnenpotku kun kesäkuussa (juuri ennen venäjän matkaa) sain tiedon pääsystäni puoli vuotta sitten avattuun ihan uuteen paikkaan ja luomaan uuden ryhmän toimintaa. Vanhassa työssä ruuanlaitto ja muut oheistyöt veivät suuren osan ajasta. Vaikka olikin upeaa oppia laittamaan ruokaa isollekin porukalle, tuntui turhauttavalta ettei lapsille ollut kunnolla aikaa ja tietotaitoja ei päässyt hyödyntämään. Jäähyväiset lapsille ja perheille kirpaisi, mutta nyt on jo ehtinyt saada sydämen täydeltä uusia ihania pikku ystäviä. Ja mikä mahtavinta, on ollut mahdollisuus keskittyä täysin lapsiin, pienryhmätoimintaan, pedagogiikkaan niin arkisissa toiminnoissa kuin suunnitelluissa toimintatuokioissa. Nyt ryhmässäni on vain 1 ja 2 vuotiaita, jolloin toiminnan suunnittelu on helpompaa kun kohderyhmä on ikäjakaumaltaan suppeampi. Ihania hassuja höpönassuja koko porukka:)

Opiskelussa puolestaan on ollut tutkimussuunnitelman tekoa (pelkän suunnitelman), joka nyt alkaa olla loppusuoralla. Sanasto on ollut kaameaa pakkopullaa, mutta muuten on ollut mielenkiintoista tutustua jaksolla erilaisiin tutkimuksiin ja olemme niitä oppimisryhmissä  työstäneet.
Jos voisin tehdä oikeasti tutkimuksen mistä vain, tekisin sen sosiaalisen median vaikutuksista ihmiseen, vaikutuksista minäkäsitykseen tai nuorilla sen kehitykseen. Tai ehkä ennemminkin kannattaisi lukea aiheesta tehty tutkimus ja katsoa mitä siinä on tullut esiin. Jos tekisin itse tutkimusta, voisivat vahvat ennakko-oletukseni vaikuttaa johtopäätöksiini tutkimustuloksia arvioidessani.
 Jotenkin vain tuntuu kovin minä-keskeiseltä päivittää omia tekemisiään, kuviaan yms. jatkuvasti ja luoda kuvaa itsestään niin muille kuin itselleen sen pohjalta. Tämän minä-keskeisyyden ja egon vahvistamisen uskon olevan ehkä tiedostamaton, mutta väistämätön seuraus. Se tuntuu myös tukevan suorituskeskeistä elämäntapaa, jolloin itseä (ja muita) määritellään sen pohjalta, mitä on saanut aikaseksi, tehnyt tai missä käynyt. Tärkeämpää mielestäni on se, mitä ihminen on ja mitä yhdessä olo hänen kanssaan saa aikaan. On toki myös ihmisiä, jotka käytävät sos.mediaa itselleen tärkeiden asioiden/näkemysten edistämiseen ja esilletuomiseen, mikä voi olla tehokasta ja myös inhimillisiä tms. arvoja edistävää. Kuitenkin samoin näiden asioiden päivittäminen esim fb:ssa luo kuvaa ihmisestä itsestään.  Huomaan myös, että jakaessaan kuvia tai muita tekemisiään sos.mediassa, siitä häviää tietty aitouden tai sellaisen herkkyyden, viattomuuden tuntu ja sen nimenomaisen hetken harvinaisuus. Ehkä se on jokin näyttämisen tarve tai jokin mikä lyö leimansa ko asiaan ja sen erityisyys saa kolhun tehden siitä pinnallista.
Lisäksi huomasin päivitysten seuraamisen tuottavan stressiä ja on kauhea homma katsoa kaikki läpi, jos on päivä tai kaksi jäänyt välistä. Niinpä poistin itseni fb:sta. Tänne koitan yhä saada aikaiseksi kirjoiteltua kuulumisia. Olen koittanut miettiä miksi ihmeessä täällä jaan ajatuksiani (mikä ei ollenkaan ole itselleni tyypillistä ja tuntuu suorastaan hämmentävältä välillä, mutta lohduttaudun sillä että anonyymiyteni suojelee kun niin harva tästä tietää) ja löytää perusteluja miksi kirjoittaa tai lakata kirjoittamasta. Kun kumpaankaan ei löydy tällä hetkellä mitään vastausta, niin teen siltä miltä tuntuu niin pitkään kun joltain tuntuu :)

Kiitollisuus -Taikavoima?

Jäin miettimään mikä on haaveilun perimmäinen tarkoitus. En voi tietää mikä sen merkitys on muille, mutta itselleni se on ollut keino selviytyä tai jaksaa paremmin nykyhetkestä tulevaisuuteen. On ollut hauskaa, lohduttavaa ja ihan vaan mieluisaa miettiä jotain hauskaa olevan luvassa. Jotain sellaista hauskaa mikä tekee onnelliseksi. Mikä lohtu onkaan ajatella edessä häämöttävää viikonloppua, lomaa, matkaa, mökkiä, uutta asuntoa... Ja mikäs siinä, mutta helposti se elämä vierähtää aina jotain odotellessa. Elämä kuitenkin tapahtuu tässä hetkessä, ei tulevaisuudessa. 

Onnellisuus, se ihmeellinen aarre jota ihmiset ovat tavoitelleet kautta aikojen. Onni, tuo tunne joka piileksii punaiseksi tuvaksi ja perunamaaksi tai milloin miksikin tavoittelemisen arvoiseksi asiaksi muotoutuneena. Se juttu minkä saavutettuaan elämä on vähän parempaa, vähän täydempää, vähän helpompaa, vähän tyydyttävämpää - kaikenkaikkiaan vähän onnellisempaa. Ainakin hetken kunnes siihen juttuun tottuu ja tarvitsee jotain muuta. Kaukana, aina unelmien taivaanrannan horisontissa, kimaltelee se ihmiselon kruununjalokivi, Onni. Tuleeko jossain vaiheessa se hetki, jolloin voi todeta onnen tulleen ja pysyvän? Nyt olen saanut onnen, kuin purkillisen sokeria, ja niin kauan kuin se tuossa pöydällä purkissa kököttää niin olen onnellinen. Jotenkin se onni kuitenkin tuntuu aina karkaavan sinne jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

 Jos olisin saanut tyttölapsen, olisin kaivanut syvän kuopan ja haudannut sinne kaikki Prinsessa ruususet ja muut sähläykset, jotka saavat onnettomat tyttölapset uskomaan prinssien pelastavan hädästä kun kaikki ympärillä romahtaa. Karauttavan uljaalla ratsullaan, kaappaavan neidon syleilyynsä ja heidän ratsastavan yhdessä ikuiseen auringonlaskuun, ikuiseen onnelaan.  Mitään prinssiä kaikenkattavan onnellisuuden kera ei kuitenkaan ole odotettavissa. On vain paljon tapahtumia, helppoja ja vaikeita, ja oma asenne miten ne ottaa vastaan.

 Kiitollisuuden taikavoima piilee sen kyvyssä ankkuroida onni unelmien (eli tulevaisuuden) sijaan tähän hetkeen. Kiitollisuus on reaaliajassa toteutuvaa onnellisuutta. Mitä enemmän ja aidommin kiittää, sitä onnellisempi on. Ja kun tuntee kiitollisuuden sydämessään, voi havahtua siihen, että toisten onni ei ole itseltään pois. Niinpä toisten hyväksi tekemisestä tulee ilo. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kiitollisuuden ja rauhan myötä jää tilaa myötätunnolle ja elämän kunnioitukselle, toisessa ihmisessä on mahdollista nähdä omat kamppailunsa ja etsintänsä.

Aina ei ole helppoa olla kiitollinen, varsinkin aluksi se on vaikeaa. Tuntuu tyhmältä teeskentelyltä että tässä suossa pitää tarpoa ja vielä olla siitä kiitollinen. Miksi rääkätä itseään vaatimalla jotain kiitollisuutta, kun mieli tekisi vaipua synkkyyteen ja rypeä itsesäälissä. Mutta mitä sekään hyödyttäisi? Toisten syyttelyä ja passivoitumista siitä seuraisi.

En ajattele tämän kiitollisuus ajattelun olevan mitään "lasi on puoliksi täysi eikä puoliksi tyhjä" -optimismia, vaan realismia. Puhdas toteamus siitä, että valinta on minun itseni ja minä itse määrittelen kokemukseni, elämäni ja sen olenko onnellinen juuri nyt vai janoanko aina vain jotain lisää. Toivon että lopulta toisten ihmisten teot, sanat ja asenteet, elämän myrskytuulet tai onnenkantamoisetkaan eivät enää vaikuta tai määrittele minua vaan tiedän sydämessäni olevan rauha, juuri tässä ja nyt, kiitollisuuden voimaan ankkuroituneena.

(Erityisesti kaikesta huolestuvalle äidille :) huomioksi että...) Tämä kaikki on vain tällaista elämänkatsomuksen pohtimista, testaamista. Nöyränä toteamista, että en tiedä mutta haluaisin ymmärtää... Halua hahmottaa elämää ja sen rakennuspalikoita. Kun omia ajatuksia sanoittaa näin, saa niihin etäisyyttä ja voi joko huomata todella ajattelevansa niin tai sitten yhtä hyvin todeta että hupsistakeikkaa kylläpä sitä taas hassusti näki kaiken ihan vääristyneenä. Täällä blogissa ajatusten sanoittamisen ohessa saa joka kerta ripauksen lisää itseilmaisun rohkeutta, jota kovasti välillä kaipaan :) ja lisäksi rohkeutta olla se kuka on, löytäen voimaa seistä toisten määritelmiä (monesti omia kuvittellisia) uhmaten.

Myyty unelma

 Hanhet ovat lentäneet parvina halki taivaan, huutaen. Huutaisivatko ne ennemmin lähdön haikeutta vai uuden löytämisen riemua? Jostain luopuestaan saa jotain uutta tilalle, niin uskon. Niin saapui itselleni aika luopua yhdestä vetisestä unelmasta eli purjehduksesta. Se unelma tottatotisesti veti vesiperän ;) Jolla vuosi ja hankalaa oli opetella sen käyttöä sopivan paikan löytämisestä puhumattakaan. Niinpä muutama viikko sitten myin jollani samaan hintaan kuin itse olin sen hankkinut eli sadallaviidelläkympillä. Mutta kyllä kirpaisi; ei jollasta luopuminen niinkään vaan unelmasta luopuminen.

En ole vielä osannut päättää onko unelmointi itsensä huijaamista ja kyltymättömän egon ruokkimista jonkin sellaisen saavuttamisen haaveilulla minkä voimalla olisi täydempi ja eheämpi. Onko järkevää määrittää itseään tai elämäänsä ulkoa päin ja ulkoisten olosuhteiden tai saavutusten kautta? Onko ilman unelmia eläminen rehellistä hetkessä elämistä, koska kuitenkin jokainen hetki on vain harhaa, jokainen tunne aiheuttaa kiintymyksen ja riippuvuuden, pelon sen menettämisestä ja siksi kärsimystä. Vailla kiintymystä ei ole egoa, ei menetettävää ylpeyttä, koska jäljellä on vain oma itse, ilman mitään minkä taakse piiloutua, mitään millä verhota itsensä. Vai olenko vailla unelmia eläessäni jänis joka laittaa päänsä pensaaseen piiloon, olenko piilossa elämältä?

Elämällä on kieroa huumorintajua ja se koostuu paradokseista, kuten erään kirjan nimi asian ilmaisee: saat sen mistä luovut. Niinpä sain samantein kutsun tulla purjehdukselle juuri luopumalla jollallani ja saaristossa purjehdin sillä kokonaisen saaren ympäri ihan itsekseni eli pitempään kuin koskaan ennen. Ehkä vielä joskus luokseni lipuu purjevene... :)

Siihen asti hauskoja hetkiä meloen kuten viime sunnuntaina:

pikkuserkukset

lauttana ollaan odottamassa ohi ajaneen veneen nostattamia aaltoja

matka jatkuu...

Risua ristiin

Paarmojen pörrätessä ympärillä laitoimme risua ristiin serkkuni anoppilassa. Kummipoikani synttäreillä oli vuosi sitten puhetta hänen isoäitinsä tekemistä risutöistä ja ilokseni hän tarjoutui niitä miniälleen ja mullekin opettamaan. Niinpä ilahduin, kun kutsu tuli tänä kesänä tulla opettelemaan risujen punontaa. Pojatkin kutsuttiin mukaan pikkuserkkujensa kanssa uimaan pihan uima-altaaseen ja maistelemaan kesäkeittiössä paistettuja lettuja mansikoiden, mustikoiden ja jätskin kera. Ja maistui ne herkut meillekin ahkeran ahertamisen jälkeen:)
Ensin teimme risuista sydämen kiertämällä niitä köysimäiseksi punokseksi ja sitten kiinnittämällä rautalangalla sydämen muotoon. Oikeasti olisi hienoa notkistaa risua niin että käyttäisi sitä kiinnittämiseenkin rautalangan sijaan.
Seuraavaksi kiinnitimme pieniä risunippuja yhteen rautalangalla ja muotoilimme niistä korin. Kenties tästä uusi harrastus kesäisiin iltoihin...

Risunippuja kiinnitettynä yhteen molemmilla reunoilla kulkevin rautalangoin

Kun risumatto oli riittävän pitkä, sinne laitettiin sisälle mehukannu ja sidottiin ympäriltä kiinni työstämisen ajaksi.

Lopulta päihin jäävät risut kierrettiin punokseksi ja taivutettiin. Rautalankojen päät viimeistelin illalla kotona ja taivuttelin päät lopulliseen muotoon ensin kostutettuani niitä suihkepullolla.

Hyttysen imukärsä

Sudenkorennon ohje

Venäjän matkan muisteluita

Perjantaina 13. päivä aamuvarhaisella linja-auto täyttyi äidin puolen sukulaisista ja lähti kuljettamaan meitä kohti Viipuria. Olimme matkalla isoäitini lapsuudenmaisemiin. Yövyimme viipurissa entisessä naistentautien sairaalassa, joka oli muunnettu hotellikäyttöön. Huoneet olivat hyvin pelkistetyt ja kolkot, mutta lakanat puhtaita ja sängyt pehmeitä. Se oli jo toiveiden täyttymys. 

Edellisestä karjalan kerrastani olikin aikaa vierähtänyt jo reilu 15 vuotta ja paljon kehitystä oli havaittavissa. Kaikki kerjäläiset olivat kadonneet (yhtä entistä katulasta lukuunottamatta, joka oli meitä vastassa linja-auton luona illalliselta saapuessamme ja jonka elämäntarinan oppaana toimiva bussikuskimme tunsi) ja maaseudulle oli alettu rakentaa isoja taloja pienten lautahökkeleitten rinnalle. Silmälle virkistävää oli yhteneväisten asuintalosäädösten puuttuminen ja vierekkäin oli mitä erilaisempia rakennustyylejä ja materiaaleja edustavia taloja -niin hulppeita kuin niitä lautahökkeleitäkin. Viipurissa monet talot ovat kauniita ja vanhoja veistoksia kannattelevia, mutta kipeästi kunnostusta kaipaavia. Kerrostalot ovat rappeutuneita ja parvekkeet roikkuvat romahtamaisillaan kannatellen mitä ihmeellisempiä rakennelmavirityksiä (ihmiset olivat rakentaneet lahoamispisteessä oleviin parvekkeisiinsa laudoituksella katetun lisähuoneen). Myös pellonreunalla pötköttäviä (kuumuudesta tai nautintoaineista pökertyneitä) ihmisiä ei näkynyt tällä kertaa kuin muutama. Edelliseen kertaan verraten autokanta oli myös uusiutunut ja silloin katukuvaa hallinneet ladat ja muut neuvostomalliset ajokit olivat vaihtuneet uutukaisiin kansainvälisiin automerkkeihin. Maaseudullakin pikkuruisten laudoista kyhättyjen dacha-mökkien edessä oli parkissa tuliterä katumaasturi tai muu vastaava. Pojat pitivät ladoista lukua ja se jäi muutamaan päälle 180 kpl. 

Hotelliaamiainen oli kulttuurishokki jo itsessään, sisältäen ilman valinnan mahdollisuutta kaksi nakkia, säilykeherneitä ja letun ihmehillolla. Toisena aamuna velttoa vaahdoksi vatkattua puoliraakaa munakasta (joillakin onnekkailla kypsää), liimamaisesti venyvää mutta maukasta puuroa jättimäisellä voisilmällä ja onneksemme jogurttia. Niitä säilykeherneitä pyöri jokaikisellä lautasella illallisella ravintoloissa ja missä vain. Toisaalta juuri tällainen on virkistävää ja sitä mitä matkalla kaipaakin, vaihtelua arkeen!

Iltapäivällä saavuimme rajan ylityksen jälkeen Viipuriin, jossa tarkoituksena oli vierailla Alvar Aallon suunnittelemassa ja uudelleen restaroidussa kirjastossa, mutta se olikin jonkin kansallisen pyhäpäivän takia suljettuna. Niinpä kävelimme sitä ympäröivässä puistossa ihaillen valtavan isoja puita ja heitimme suihkulähteeseen kolikot onnea matkaamme tuottamaan.

 Puistossa monien puiden alaosa runkoa oli maalattu valkoiseksi, mietimme miksi?

 Torinäkymää taustalla olikohan Leninin vai Stalinin patsas.
 Kävimme kaffella, colalla ja jätskillä torin laidalla sijaitsevassa ravintolassa. Porukkamme oli hajaantunut kirjaston kiinniolosta aiheutuneen suunnitelman muutoksen johdosta, mutta sieltä ravintolan terassilta lähes koko porukka löytyi:) Oli mukava ja leppoisa tunnelma ja huomasin miten pojat nauttivat kun on uusia paikkoja ja ihmisiä. Kaatosateen ropistessa niskaamme juoksimme takaisin bussille ja lähdimme hotelliin huoneita lunastamaan ja sen jälkeen illalliselle.

Illallistimme pyöreän tornin ravintolassa. Kuten seuraavanakin iltana meille tarjoiltiin joku pihvi juustokuorrutteella ja perunoilla lisänä yllätys yllätys säilykeherneitä. Ruoka oli hyvää kuten myös seura:)

 

 Seuraavana päivänä matkasimme maaseudulle kohti Summan kylää, jossa äitini äidin perheellä oli ollut laajat metsä- ja peltoalueet. Tiet olivat huonossa kunnossa ja niissä ajettiin sillä puolella missä oli vähemmän reikiä. Takaisin tullessa isolla tiellä olikin juuri sattunut pahan näköinen kolari risteysalueella. Pihojen laitamilla kohosi lähes poikkeuksetta joku jättiläismäinen lehtikasvi (jonka nimeä en muista), joka oli polttava ja jonka hävittäminen vaikeaa. Viljeltävää peltoa ei juurikaan näkynyt ja koko matkan aikana näkyi vain yksi traktori.

Pysähtyminen muistomerkille ja heittäytyminen hyttysten sekaan. Juosten tuli käytyä kun toppi ja mekko ei ollut ihan täsmävalinta jättäytyä verenimijöiden armoille. Pelkäsinkin mitä lopulta määränpäässämme tulee olemaan ja olimme varustautuneet kertakäyttösadetakeilla (ei vesi, vaan hyttyskuuroja vastaan) mutta onneksi tuuli suojeli meitä ja saimme olla rauhassa.

Summan kylään saavuttuamme alkoi suuri porrasjahti. Kirjan kartta apunamme aloimme etsiä vielä jäljellä olevia isoäitini kotitalon portaita ja navetan kivijalkaa lehmänkiinnityskoukkuineen. Kovasti niitä etsimme kainalonkorkuisessa heinikossa tarpoen, välillä miettien miksi niiden löytyminen onkaan tärkeää ja lopulta ne löytyivät kiitos serkkutytön lyömättömän kartanlukutaidon ja serkkupojan tarkkojen silmien. 

Asutusta oli tullut ihan vanhan talon läheisyyteen. Vielä 15 vuotta sitten paikalla ei ollut mitään.

Lähellä sijaitseva kenttähautausmaa

Lähdimme etsimään Summajärveä ja siitä tulikin seikkailu kun kunnon karttaa ei ollut ja kuljimme useamman kerran harhaan.

 

 

Serkkupoika kiipesi kivelle katsomaan josko näkyisi vettä.
Muutaman kerran meinasimme luopua leikistä ja osa porukkaa karsiutuikin. Juuri kun olin itse luovuttamassa näin että metsä loppui jonkun matkaa edessäpäin ja seuraavat puut alkoivat vasta hyvän matkan päästä eli siinä välissä voisi olla jotain vettä. Onneksi jatkettiin koska aika pian saavuimme järvelle.

Lopulta se löytyi! Muutamat miehistä kävivät uimassakin ja sen jälkeen riitti keskustelua että oliko se vesi kylmää vai lämmintä ja puhdasta vai likaista :)

 Tämän jälkeen maistui linja-auton luona valmiiksi katettu kuuma grilli antimineen ja kahvitarjoilu leivoksineen. Eikä viereen ajanut juomapuolta edustava autokaan mikään kurja yllätys ollut, takaluukkusta ostin juhannusta varten pullon venäläistä kuoharia.
Alla kuvassa metsäpaloja ehkäisemään ja rajoittamaan pitkin matkaa kaivetut palo-ojat.

Vielä toiseksi yksi jäimme illallistaen keskustan tuntumassa sijaitsevassa tunnelmallisessa kellariravintolassa ja seuraavana päivänä virailimme vielä tavaratalossa, torilla ja kauppahallissa. Viipuri oli viihtyisä, kauniskin, vaikka pihoja hallitsi hoitamaton rehevä puutarha ja talot olivat heikossa kunnossa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja autot pysähtyivät ihmeeksemme heti kun meinasiksin vain jalallaan astua autotielle. Ensimäisellä ylityksellä arvelikin auton pysähtyneen vain jotta se voi kaasuttaa yli kun ollaan kohdalla;) Pojat ihastuivat heti kaupunkiin niin, että alkoivat jo suunnitella sinne muuttavansa.
Ainoastaan epämiellyttävää oli eka hotelliyö, jolloin ovenkahvoja renkutettiin ja  viereisestä huoneesta alkoi kuulua armoton ryske ja pauke kahden aikaan yöllä. Olin lasten kanssa kolmestaan äitini yöpyessä juuri metelihuonetta seuraavassa huoneessa ja pikkasen aikaa oli vähän yksinäinen olo. Onneksi lapset eivät heränneet. Lisäksi maaseudulla olevat ja vieraillessamme sotilasalueella näkemämme autiot "kerrostalokylät" ovat aina yhtä kolkko ja surullinen näky.
Muuten Viipuri oli erityisesti läheisineen vesialueineen todella kaunis, miellyttävä ja luokseen uudelleenkin kutsuva kaupunki.

 

 Pojat saivat venäläisen laulavan pikkuveljen koura-koneesta mihin laitetaan 100kopekan kolikko ja sitten kouraa liikuttamalla koitetaan saada jotain nousemaan. Tervetuloa perheeseen :D
Venäjän tullissa pojat suunnittelivat vaihtavansa passeja keskenään ja kokeilevansa jos menisi läpi. Onneksi luopuivat suunnitelmistaan, voi olla vähän väärä hetki testata yhdennäiköisyyttä...

 

Jäin miettimään miksi niiden portaiden löytyminen oli niin tärkeää ja merkityksellistä. Mitä ne meille symbolisoivat? Ehkä me etsimme omaa sukumme historiaa ja meitä ajoi jokin tarve saada kosketus isoäidin menneisyyteen. Halu ymmärtää hänen lähtökohtiaan, nähdä maaperä jossa osa meidänkin juuristamme on. Tuntui uskomattomalta löytää portaat ja seistä samoilla portailla joilla isoäitikin on joskus seissyt.
Menetysten sijaan on kuitenkin tärkeämpää katsoa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Olen iloinen että seutu on nyt asutettua ja toivon että ihmiset siellä saavat elää onnellisina ja kauniista paikasta nauttien. Ja että itse osaan elää kiitollisena siitä mitä isoäitini elämässään saavutti ja ihaillen hänen sitkeyttään ja rohkeuttaan.
Perhoset lentelivät talon raunion ympärillä kasvavissa kukkasissa.

Leveä peräsin ja painajaismainen peppu

Ilokseni olen saanut myös perheen innostumaan melonnasta. Jokivarren kauniin rehevässä ympäristössä kävimme melomassa ensin Jonun kanssa inkkarilla ja sen jälkeen muutaman viikon kuluttua Epukan kanssa. Hienosti meloivat molemmat ja joenuoma oli valtavan kaunis ja kiehtovan satumainen lumpeenkukkien välissä lipuessamme ja reunoilla kasvavien puiden ojennellessa oksiaan veden pintaa kohti. Seuraavalla kerralla sain houkuteltua veljekset kokeilemaan kajakkia ja innoissani myös itse menin sellaisella myös ...vaan enpä aavistanut millaisen "painajaisen" saa aikaan pieni kajakki ja pullea peppu. Rantautuessamme melonnan jälkeen oli kajakkeja vuokraava setä auttamassa meitä laiturilla ja siinä laiturin tuntumassa jouduin toteamaan ettei se peppu irtoa sieltä kajakin pohjasta. Ei hievahdakaan. Olihan se hieman tiiviiltä tuntunut jo meloessa mutta en olisi uskonut kiinni juuttuvani. Nostat vaan itsesi käsillä sieltä ylös kuului ohje, mutta ei riittänyt voimat ja puristus oli tiukka. Jaloilla ei mahtunut työntämään kun kajakki oli niin matala että jalat olivat suorana edessä. Lopulta sain jotenkin hivuttauduttu sieltä ulos. Siinä vaiheessa koko juttu huvitti ja nauratti mutta seuraavaa melontakertaa odotellessa ei enää naurattanut.
Sovittuani serkkutytön kanssa melonnan melontakeskukseen meren rannalle heräsin edeltävän päivän aamuna kuudelta ja avatessani silmät yksi ainoa ajatus jyskytti mielessäni: en voi mennä melomaan kun juutun kiinni kajakkiin enkä pääse irti. Siinä sitä istuin aamuvarhaisella sängynlaidalla painajaismaista peppua murehtien. En voinut uskoa lihonneeni sentään niin paljoa että se estäisi melonnan ja toisaalta ärsytti että jokin tuollainen älytön pelko voi noin ottaa valtaansa aamuvarhaisesta lähtien.
Sekavin ajatuksin ja pelokkain mielin menin melomaan ja helpotuksesta huokaisten tajusin heti paikanpäällä kajakit nähtyäni että jokipaikan kajakkien oli täytynyt olla jotain juniorimallia, koska näissä merikajakeissa jäi ruhtinaallisesti tilaa ja polvetkin sai koukkuun kajaakista noustessa helpottamaan työntövoimaa. Huh helpotusta, en juuttunut kiinni enkä ollut myöskään paisunut niin mahdottoman paljoa :)
Ehkä vähän kaukaata haettua mutta jälkeenpäin mietin miten huteraa on usko omaan selviytymiseen ja miten pieni juttu sai murehtimaan jo aamusta alkaen jotain lopulta ihan perätöntä asiaa. Miten paljon energiaa sitä ihminen tuhlaa murehtimiseen kun voisi sen kaiken käyttää myönteistä energiaa lisääviin ajatuksiin ja toimiin. Luottaen elämän kantavaan voimaan ja siihen että kaikki on mahdollista (leveästä peräsimestä huolimatta) ;)