Kertomus

Margery Williamsin kirjoittama tarina (Otava 1972, suomentanut Aila Nissinen):

Samettipupu, eli kuinka leluista tulee Oikeita (voisi olla kuinka ihmisestä kasvaa ihminen)

"Mitä on Ihan Oikea?" kysyi pieni Pupujussi yhtenä päivänä kun Leikkiheppa ja pupu lojuivat vierekkäin lastenhuoneen takan edessä ennen kuin Nanna tuli siistimään. "Tarkoittako se sitä että jossakin sisälläpäin surisee, ja että avainta kierretään?"
"Ei Ihan Oikea yhtään riipu siitä millä tavalla joku lelu on tehty", sanoi Leikkiheppa. "Se on sellainen asia, joka tapahtuu. Kun joku lapsi rakastaa leluaan kauan-kauan, eikä vain leiki sillä vaan ihan todella rakastaa sitä niin silloin lelusta tulee Ihan Oikea."
"Koskeeko se?" kysyi Pupujussi.
"Joskus" sanoi hevonen sillä se puhui aina totta.
"Mutta kun on Ihan Oikea niin ei merkitse mitään vaikka koskeekin."
"Tapahtuuko se sitten ihan yhtäkkiä, niin kuin vedettäisiin käyntiin?" kysyi pupu. "Vai vähitellenkö?"
"Ei se ihan yhtäkkiä tapahdu", sanoi Leikkiheppa.
"Vähitellen. Se kestää kauan. Sitä varten se ei tapahdukaan niille jotaka menevät helposti rikki tai joilla on terävät reunat tai joita on pakko pidellä varovasti. Tavallisesti on niin että Ihan Oikeaksi muuttuvilta leluilta on suurin osa karvoista rakastettu irti, silmät ovat pudonneet ja nivelistä on tullut löysiä - koko lelu on kulunut. Mutta ei se tee mitään sillä sitten kun tulee Ihan Oikeaksi niin ei voi ollakaan ruma, vaikka jotkut eivät kyllä tajua sitä."

Vitsin hauskaa

Luettiin Aadulin kanssa vitsikirjaa ja muutama oli ylitse muiden.

Turisti vuokrasi Saharassa kamelin.
- Miten saan tämän liikkeelle? turisti kysyi oppaalta.
 Kun sanot "huh", se lähtee liikkeelle. Kun sanot "huh huh", se lähtee juoksemaan. Ja kun sanot "aamen", se pysähtyy, neuvoi opas.
Turisti kipusi kamelin selkään. Hän sanoi "huh", mutta koska vauhti oli hänen mielestään liian hidas, hän kannusti kamelin juoksuun. Yhtäkkiä hän huomasi kaukana häämöttävän rotkon. Hän ei muistanut, kuinka kamelin sai pysähtymään. Kauhuissaan hän risti kätensä ja lausui rukouksen. Juuri kun kameli oli rotkon reunalla, turisti sanoi "aamen". Kameli pysähtyi kuin seinään. Turisti huokaisi helpotuksesta, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi "huh huh".

Sherlock Holmes ja tohtori Watson menevät telttaretkellä nukkumaan. Pian Holmes herää ja pukkaa apulaistaan kylkeen: - Watson, katso ylös ja kerro mitä näet.
- Näen tähtitaivaan.
- Mitä päättelet siitä?
Watson miettii ja vastaa:
- Astronomisesti ajatellen näen miljoonittain galakseja ja vielä enemmän planeettoja.
Astrologisesti ajatellen Saturnus lähestyy Leijonaa.
Ajallisesti päätellen kello on vartin yli kolme.
Meterologisesti päätellen huomenna on kaunis päivä. Teologisesti ajatellen voi nähdä, että Jumala tosiaan on kaikkivaltias ja itse olemme mitättömiä hiukkasia tässä universumissa. Mitä se sinulle kertoo, Sherlock?
Holmes on vähän aikaa hiljaa, sitten hän vastaa:
- Watson. Joku on varastanut telttamme.

Katsottin myös neidin viime talvena synttärilahjaksi saamia  Illusion Worksin kortteja, joissa on optisia harhoja. Tässä parhaimmistoa...

                         Ovatko alemman kuvan pallot eri paikoilla kuin ylemmän kuvan pallot?

Pallot ovat samoilla paikoilla molemmissa kuvissa. Niiden varjot saavat meidät kuitenkin näkemään pallot eri tavalla. Ylemmässä kuvassa pallot näyttävät lojuvan lattialla ja alakuvassa ne näyttävät leijuvan lattian yläpuolella. Ainut ero on pallojen varjoissa. Ne ovat eri kohdissa. Peitä alakuvan varjot ja huomaat pallojen todellisen paikan - aivan saman kuin yläkuvassa.

                                Nämä eivät näytä tavallisilta ympyröiltä, mutta ovatko ne sitä?

Kaikki ympyrät ovat täydellisen pyöreitä, mutta taustakuvioinnin takia sitä on vaikea hahmottaa.

    Nämä kaksi ihmistä näyttävät vihaisilta, mutta voit saada heidät hymyilemään. Keksitkö miten?

Kääntämällä kuvan ylösalaisin -molemmat näyttävät sekä vihaisilta että hymyilevät,
riippuu siitä, miten päin he ovat.

 
 Näyttääkkö keskellä olevan isoimman kappaleen ylempänä oleva kappale tummemmalta kuin alempi? Peitä niiden välinen saumakohta ja tarkista.  
   

Kesellä olevat isot lohkareet ovat samanväriset, vain niiden saumakohdassa on eri sävyjä. Huomaa kun peittää saumakohdan. Näköharhaa voimistaa taustalla olevat toiset kappaleparit. Jotkut niistä ovat keskenään eriväriset, mutteivät kaikki.

              Kuinka monta piikkiä tässä haarukassa on? Katso keskimmäisen piikin kärkeä ja seuraa   piikkiä katseellasi ylöspäin...

Haarukkanäköharha on yksi tunnetuimpia esimerkkejä mahdottomista kuvioista, jotka ensi katsomalta näyttävät tavallisilta, mutta joita ei voi luonnossa olla olemassa. Haarukassa on yhtä aikaa sekä kaksi että kolme piikkiä.

Aina kaikki ei ole sitä miltä näyttää, vaikka niin usein erehtyy luulemaan omaa näkökantaa absoluuttiseksi totuudeksi... eihän sellaista olekaan.
Asiat voi nähdä monessa eri valossa ja joskus ne voi nähdä ihan uudella tavalla kun vain  yrittää pyöräyttää vanhat ajatuksensa yltympäri ja uusille raiteille. Asioilla pakkaa olemaan aina kääntöpuolensa. Täytyy hyväksyä että joskus niiden näkeminen ja hyväksyminen voi vaatia oman aikansa. Välillä voi kasvukipujen kautta joutua kasvamaan, jotta kykenee näkemään jonkin asian uudessa valossa, ehkä rakentavammin. Tai ihan vaan vanhasta irti päästäminen voi olla pelottavaa ja kivuliasta. Välillä se kuitenkin tuntuu olevan välttämätöntä, jotta voi elää totuudessa ja nähdä asiat rehellisesti.

Asenteen valintoja:
Minä en osaa - Kyllä minä osaan
En minä - Kyllä minä
Epäilen että - Olen varma että
En pysty - Kyllä minä pystyn
Ei se onnistu - Kyllä se onnistuu
En usko - Uskon
Ei se käy - Kyllä se käy
En minä pysty - Kyllä minä pystyn
En minä voi - Kyllä  minä voin
Ei se koskaan - Kyllä se aina
Voinhan yrittää - Minä teen sen

"Kun olet pohjalla niin
sinulla on vain yksi tie eteenpäin,
ja se on ylöspäin."
-Positiivarit-

"Kun olet pohjalla, tiedä,
että tämä on vain välipohja."
-Puolangan pessimistit-

Viime aikoina olen alkanut lueskella enemmän. Kirjastossa pyrin välttämään kiusausta kotiinlainaamisesta, kun stressaa se eräpäivän muistaminen. Poistokirjoista löytyy onneksi hyviä yksilöitä korkeintaan euron hintaan ja myös äidiltä löytyy välillä hyviä vanhoja kirjoja. Lainasin viimeksi pari viikkoa sitten maalla ollessamme häneltä Glasworthyn Omenapuu-kirjan. Se on useampi vuosikymmen sitten kirjoitettu rakkauskertomus, jota on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Se kertoo nuoren maalaistytön ja läpikulkumatkalla olevan nuoren miehen rakkaudesta. Kuten jo alussa arvata saattoi, loppu ei ole kovin onnellinen. Miksi aina täytyy käydä niin? Lukiessa toivoi että mies jostain olisi löytänyt edes hitusen uskoa tunteidensa aitouteen ja antanut todelliselle rakkaudelle mahdollisuuden, ei olisi tyytynyt siihen mikä on helpointa. Kirja oli juuri sopivan pituinen, vain 112 sivua eli sen luki yhdessä illassa. Aina tämä malttamaton mieli ei tahdo hyväksyä sitä että kaikki ei onnistu ihan heti ja kerralla.

Perjantaina illalla olin käymässä turussa harrastuksessani. Siellä on aivan valtavan upea kirjahylly, jonka edessä pää menee pyörälle ja sitä sekoaa kuin karkkikaupassa. Nappaan aina viidestä kymmeneen kirjaa illan ajaksi, joita selailen tauoilla ja valitsen niistä yhden tai kaksi kotiin luettavaksi tai vain lisää selailtavaksi. Perjantaina valitsin oikean helmen, pitkästä aikaa tuli oikea into lukea (Viimeksi oli sellainen tunne kun löysin sen vanhan runokirjan jossa oli runoja ja mietteitä elämään heittäytymisestä ja täysin purjein seilaamisesta) ja tuntuu kuin joku kirjoittaisi juuri niistä asioista joita olen miettinyt niin kovasti. Tommy Helstenin Tietäjä-kirjan viimeisessä osassa (en ole lukenut kahta ensimmäistä, mutta voi olla mielenkiintoista lukea ne nyt kun on lukenut viimeisen osan) kirjailija matkustaa Tietäjän kotikylään saaristoon ja saa tutustua paremmin häneen ja kylän muihin ihmisiin, sekä heidän poikkeukselliseen arvomaailmaansa. Kirjailijalle ja hänen vaimolleen esitetään myös erikoinen ehdotus, joka muuttaisi koko heidän elämänsä.
Kirjailija kirjoittaa näin: "Toisaalta sisälläni oli valtava inhimillisen läheisyyden kaipuu. Jo pitkään olin uneksinut sellaisesta pienyhteisöstä, jossa ihmiset oikeasti välittäisivät toisistaan. Olin ruvennut yhä enemmän ajattelemaan, että ihmisten tulisi itse päättää tärkeistä elämäänsä liittyvistä asioista. Heidän tulisi itse ottaa vastuu elämästään ja tukeutua tässä lähellään oleviin ihmisiin. Suuri kollektiivi, yhteiskunta, ei pysty koskaan korvaamaan sitä, mitä ihmiset tarvitsevat toinen toisiltaan. Rakkautta ei voi institutionalisoida, olen saarnannut ja jatkanut sanomalla, että tarvitsemme riittävän pienen lähiyhteisön. Tarvitsemme juurtumista, kuulumista ja jatkuvuutta, emme suuria kollektiiveja, joihin hukumme nimettöminä ja kasvottomina. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on muuttunut syväksi pahoinvointiyhteiskunnaksi ja syynä on rakkauden, yhteisöllisyyden ja inhimillisyyden puute. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, koska vasta yhteydessä toisiin kasvamme todelliseen ihmisyyteemme. Tarvitsemme siis rakkautta. Vain rakkaus luo meidät sellaisiksi, mitä me syvimmältämme olemme. Tämä oli minussa oleva kaipaus eikä vain kaipaus, vaan myös aatteellinen ja ammatillinen vakaumus. Olemme tässä kulttuurissa jo pitkään ja järjestelmällisesti romuttaneet ihmisen ympäriltä hänen lähiyhteisöjään. On muodostunut yksin oleva ihminen, jolta puuttuu kyky syvälliseen vuorovaikutukseen. Tämä on syy siihen, että meiltä puuttuu myös käsitys omasta arvostamme. Olemme menettäneet identiteettimme, koska emme enää ole minkään elävän yhteisön jäseniä. Ja koska se puuttuu, sitä on haettava. Kaikki hakevat omaa identiteettiään ja yrittävät tuoda itseään esille markkinatorilla, jossa ratkaisevinta on se, minkä vaikutuksen teemme toisiin. Se on tullut tärkeämmäksi kuin toisen aito ja syvällinen kohtaaminen."
"En kaipaa mitään niin suuresti kuin saada elää ihmisten parissa, jotka aivan oikeasti elävät rakkaudessa. Totuuden nimissä minun täytyy myös sanoa, että koko ammatillinen kokemukseni on jo vuosia sitten saanut minut vakuuttumaan siitä, ettei ilman rakkautta voi elää. Todellinen elämä on elettävissä siellä, missä vallitsee rakkaus. On myös sanottava, että tämä meidän niin sanottu kulttuurimme on menossa täysin eri suuntaan. Ihminen on rakentamassa itselleen yhteiskuntaa, josta hän on purkanut rakkauden pois. Olemme totuttautumassa rakkaudettomaan tulevaisuuteen. Missään ei ole enää turvallista yhteisöllisyyttä. On vain yhä syvempää yksinäisyyttä ja eksyneisyyttä. Koko kulttuurimme rakentuu tukemaan vieraantuneisuutta, ja ihmiset ovat kouristuksenomaisesti hakemassa yksilöllisyyttä juuri siksi, että he ovat sen menettäneet. Ihmiset ajavat takaa sitä, mitä he samalla juoksevat pakoon. Tavoitellaan sitä, että saisi kokea olevansa rakastettu ja arvokas, mutta siihen pyritään ulkoisin keinoin, suorituksin, omaisuutta keräämällä ja elämyksiä haalimalla. Mitä enemmän näillä keinoin tavoitellaan, sitä enemmän sitä menetetään."

Vielä on muutama viimeinen kappale luettavana kyseisestä kirjasta. Jännittävää minkä valinnan kirjailija tekee ja selviääkö se edes kirjassa. Kohta painun peiton alle kirjani kanssa, onneksi maanantaina ei ole aikaista herätystä vaan saan rauhassa lukea tämän vielä tänään loppuun.


Nelli on muuttunut leikkisämmäksi ja jopa hakee keppiä entistä reippaammin vedestä. Ennen ei olisi hakenut jos olisi joutunut kunnolla uimaan, mutta nyt suostui siihenkin. Ihmettelen yhä että mikä sitä koiraa "vaivaa"...



Kuvassa hän joka kaikkein vähiten ymmärtää viehättymistäni tähän uuteen harrastukseen. Ihmettelevä hätääntynyt katse silmissään kysyy miksi sinä menet sinne veden päällä kelluvaan puulauttaan? Pitääkö sinut pelastaa? Tule pois! Onneksi kaislikossa suhisee ja kaislat rätisevät kun jokin eläin hiippailee siellä. Saa karvanaama muuta ajateltavaa kun emäntänsä järjettömät touhut.

Äiti soitteli tänään ja kauhisteli lukemaansa selostustani epäonnisesta jollailusta. On muutamat ystävätkin  ja työkaverit ihmetelleet koko jollailua ja että yksinkö sillä menen. Kyllä mulle itsellenikin silloin sen yhden kerran jälkeen iski semmoinen hetkellinen pelko että entä jos oikeesti en pärjääkään ja mitä jos oikeesti jotain sattuu, onko tämä sen arvoista, mutta onneksi nyt on tullut kannustavampia kokemuksia tilalle. On varmempi olo jatkaa. Enää ei kuitenkaan tarvitse kokea jännitystä ja perhosia vatsanpohjassa, sillä tämän vuoden jollailut alkavat olla jollailtu. On aika antaa periksi syksylle ja tälle samean veden satamalle. Suunnata ajatukset uuteen kesään ja kirkkaampiin vesiin, eli alkaa olla aika nostaa jolla kuivumaan korjaustöitä varten. Talvi-illoille on siis luvassa hiontaa ja pintakäsittelyä kellarin kelmeässä valossa ja koleassa tunnelmassa :) Pari kynttilää ja kaakaota lämmittämään, niin toivottavasti saan pojista työseuraa. Suunnittelin myös "treenikalenteria" ja sain siitä tämän näköisen
ma: lenkkeily/kävely lasten harrastuksen aikaan (on tosin sellaista verkkaista kun on juttuseuraa yleensä)
ti: painoilla kotona (fysioterapeutilta saatu käsien ja hartiaseudun lihaskunto-ohjelma migreenin välttämiseksi (tällä hetkellä dolan/burana-kuuri meneillään jälleen), siihen lisätty muutamia liikkeitä jaloille ja vatsalle, tasapainoharjoitusta painojen avulla ja tasapainolaudalla tai sitten pihalla trampoliinilla)
ke: kävely/lenkkeily
to: vatsatanssi
pe: uiminen illalla lasten kanssa ...kaupungin työntekijöillä ilmainen kerran viikossa:)
Järkeilyni mukaan pitäisi tulla aika tasapuolisesti kaikkia lihasryhmiä ja kuntoa kohottavasti ennenkaikkea. Viikonloppuisin metsäretkiä ja pyöräilyä. Talvella toivottavasti hiihtoa. Tänään aloin miettiä että voisin sittenkin ma tai ke lenkin vaihtaa ystäväni ehdottamaan potkunyrkkeilyyn. Heillä alkaisi alkeiskurssi. Lapset jo varmaan selviytyisivät itse omiin harrastuksiinsa, eli olisi periaatteessa mahdollista ottaa uusi harrastus. Englanninopiskelun kurssimielessä päätin jättää toistaiseksi ja opetella sitä ostamalla englanninkielisen kirjan iltalukemiseksi.
Olihan siinä työväenopiston kurssiesitteessä vaikka mitä ihania kädentaito kursseja ja muita, mutta koitan opetella että vähemmän on enemmän ja keskittymään syventyen siihen mitä olen valinnut. Myös sille maalaamiselle haluaisin järjestää aikaa jotenkin. On hassua miten kesällä kaipaa niitä tuttuja rutiineja ja arjen touhuja jotka rytmittävät täyttäen illat, mutta sitten kuitenkin herkästi järjestää itselleen sellaisen kiireen ja tekemisen paljouden ettei ehdi nauttia rauhassa siitä kaikesta vaan se menee sellaiseksi paikasta toiseen siirtymiseksi ja suorittamiseksi.

"Merimies ei rukoile myötätuulta.
Hän oppii purjehtimaan."
-Gustav Lindborg-

En haluaisi olla elämässä myötätuulten varassa, vaan oppia elämään:)


Teepussiviisautta kuluneelta viikolta: "Ilon ja surun kyyneleet ovat samaa merta."

Koulut ovat alkaneet ja syksyinen tuntu on hiipinyt ympärille auringon sattumanvaraisesta paisteesta huolimatta. Tuulessa on kylmä sävy ja illat ovat alkaneet pimentyä aiemmin ja viilentyä. Lapsilla koulu on lähtenyt pienistä jännittämisistä huolimatta ihan hyvin käyntiin. Aadulille ekojen päivien ehdottomin huippujuttu oli se, että hänelle ei tullut läksyä mutta pojille tuli. Pojista taas kivaa oli että koulussa oli näkynyt monen näköistä uutta porukkaa. Kai heille oli tullut tunne että kyllä hekin sinne joukkoon sopivat omana itsenään. Epukalle tämä koulun alku ja synttäriaika (viime ke juhlittiin kotosalla ja torstaina kummisetä vei puolisonsa kanssa veljekset syömään heselle) on tainnut olla vähän liian jännittävää aikaa, koska on valittanut vatsansa sattuvan jo useampana päivänä ja heräillyt öisin. On raskasta jos joutuu jännittämään pitkään. Muistan omat vatsakivut kun jännitin koko yläasteen ajan koulussa oloa ja toisia ihmisiä. Onneksi veljeksillä on toisensa tukenaan ja uskon että tilanne rauhoittuu kun uusi isompi koulu tulee tutuksi ja normaalit harrastukset alkavat rytmittää arkea tuttuun tapaan.

Pelailtiin lasten kanssa sanaselityspeliä ja samainen vatsakivuista kärsivä nuorimies arvuutteli että mikä tämä on... Tämmöset liikkuu tosi lujaa. Niissä ei ole moottoria. Ne käyttää vaatteita.
Ihan looginen ja paikkaansapitävä selitys mutta ei meistä kukaan kovasta pähkäilystä huolimatta arvannut että vastaus on niinkin yksinkertainen kuin juoksija.
Muutama viikko sitten Innan veli oli käymässä kemistä ja esitti myös muutaman hyvän kysymyksen. Missä viidessä itsenäisessä valtiossa ei ole yhtään suomi-sanassa olevaa kirjainta. Eipä ihan heti keksitty. Ja toinen kysymys oli neljä espoon itäpuolella olevaa satamakaupunkia.
Ensimmäiseen kysymykseen apua toi suihkuverho -meillä on siinä maailmankartta. Nepal, Venäjä, Kanada, Grenada ja Ghana. Myös Kap Verde ja Qatar taitavat olla itsenäisiä valtioita. Neljä satamakaupunkia olivat muistaakseni Helsinki, Kotka, Hamina ja Oulu.

Laituripaikalla

Kuva epäonniselta jollailulta ennen tuulenpuuskia

Ruttupurje viime viikolta

Eilen illalla oli onnekseni luontoäiti tai joku ilmojen haltia armollinen ja antoi auringon paistaa. Tuulen antoi tyyntyä, turvallisuus-syistä varmaankin:) Nyt on purje loistavasti viritetty ja skuuttiköysikin löysi paikkansa. Tuntui että purjeeseen sai ihan erilaisen tuntuman ja se oli jämäkämpi kun se on kiinnitetty kunnolla. Olen siitä iloinen että se toimii nyt. Toivon että vielä kerran tänä kesänä pääsen jollailemaan ennen veneen nostamista ylös vedestä. Jos vaikka vähäsen tuulisikin...
Elokuun illat alkavat vaan käydä vähiin ja ensi viikolla on joka ilta ohjelmaa maanantaista torstaihin vanhempainyhdistyksen, syyskirkon, koulun vanhempainillan ja kaverisynttärien täyttäessä kalenterin. Viikonloppuisin pyrin pysyttelemään poissa muiden veneilijöitten tieltä. Purjeen takaa on aika hankala kurkistella jatkuvasti. Huomasin että on paljon mukavamman tuntuista olla vesillä kun ei ole yksin.

Herkkiä hetkiä... Elvis rakastaa tätä suloisesti hurisevaa ja lämpöä huokuvaa tietokoneystäväänsä. Rakkaustarinan loppu häämöttää edessä sillä ikävä kyllä tällä kapistuksella taitaa olla viimeiset hetket meneillään kun on alettava harkita sijoittamista ystävän päivittämiseen eli uuteen tietokoneeseen. Tämä toimii nykyään todella hermoja koettelevan hitaasti ja akku on irroitettu pysyvästi jotta ei jumittaisi jatkuvasti. Valokuvat pitäisi ensitilassa siirtää turvaan muistitikulle tai ulkoiselle kovalevylle.   

Taiteiden yössä viime torstaina...
Olin pessyt pyykkiä koko illan ja loppu huipennukseksi oli viimeisen koneellisen sukkien lajittelu pyykkitelineeseen. Kesken kaiken kuulin kun alakerrassa harkittiin taiteiden yöhön lähtemistä ja hihkaisin että kannatetaan ehdotusta. Niinpä siltä seisomalta lähdettiin Innan ja Kiian kanssa turkuun ja kierrettiin jokiranta ympäri taidetta ihaillen ja muutama musiikkiesitys katsottiin myös. Mukava iltakävely!


Tänään melomassa vesilaitoksen saunalta ruskon kirkon läheisyyteen ja takaisin. Pidin ensin perää inkkarissa menomatkalla ja paluumatkalle vaihdoin kajaakkiin. Mukavasti sujui, maisemat olivat upeat, aurinko paistoi.

Jollailun kanssa ei ole sujunut ihan yhtä ihanteellisissa olosuhteissa. Ensimmäiset kerrat menivät hyvin, mutta viimeksi tuulenpuuskat ja kova vastatuuli melkein lannistivat tämän epäonnisen merenkävijän. Ensin jo innostuin kun vähän tuuli kunnolla ja jollaan sai vauhtia, mutta samassa olinkin jo tavallista kauempana ja samassa tuli kauhea tuulenpuuska ja koko jolla meni kallelleen. Pelästyin ja päästin purjeen vapaaksi eli löysäsin skuuttiköyttä. Siinä samassa tuulenpuuska tempaisi lisää narua kädestäni ja nosti purjeen yläviistoon taivasta kohti. Olin ihan kauhuissani kun en ollut arvannut että tuuli jaksaa sitä puomia nostaa ja yhtäkkiä mulla onkin purje jossain yläilmoissa. Heti se sieltä laskeutui alas, mutta ehti pelästyttää. En tiedä onko mulla alapuomi kiinnitetty jotenkin väärin vai miksi se noin voi tehdä. Käännyin takaisin päin. Sitten alkoi kauhea vastatuuli. Yritin mennä viistottain takaisin päin, mutta se oli liikaa vastatuuleen ja tuuli työnsi vaan kauemmas vaikka koitin peräsimellä saada vauhtia eteenpäin. Lopulta oli pakko kääntää vaikka pelotti että tuuli tarttuu purjeeseen liian kovaa ja kaataa veneen ja tein pienen ympyrän puolikkaan jotta sain vastatuuleen sopivan sivusuunnan ja ei tarvinnut kuitenkaan läheä rannasta vielä enemmän poispäin. Annoin peräsimellä lisää vauhtia ja silleen pääsin taistellen taikaisin tuttuun ja turvalliseen laiturivälikköön jossa sitten jollailin eestaas vähän aikaa. Kesken taisteluiden siitä meni vielä moottorivene ohi ja teki aaltoja. Koko tätä touhua katseli kaksi vanhempaa miestä isosta veneestään jossa on moottori ja purjeet ( en tiedä miksi sellaista sanotaan, ei mikään perinteinen purjevene). Kun olin päässyt lopulta turvallisesti laituriin ja kiinnitin jollaa, toinen miehistä tuli kysymään että saisiko hän antaa yhden neuvon. Selvästi pelkäsi että voisin vaikka suuttua kun tulee neuvomaan. Sanoin että mielellään vaikka vähän useammankin. Hän sanoi että mun pitäisi kiinnittää skuuttiköysi pohjassa olevaan renkaaseen ja silloin voin vähäisellä voimalla sitä pitää ja säätää, samalla se pitää purjeen paremmassa asennossa ja kireempänä. Tähän asti olen pitänyt pelkästään kädellä kiinni purjeessa olevasta köydestä. Lisäksi hän kiristi purjeen poikkipuomia ja sanoi myös että mun pitäisi pitää purje kireämpänä ja muistaa että 20 astetta vastatuulen molemmilla puolilla on sellaista mitä vastaan en voi mennä. Oli tosi rohkaiseva ja sanoi että itsekin on vaan samanlainen harrastepurjehtija kun minäkin :) ja vähän vaan harjoitusta niin voitan kummipojan jos otetaan kisa (kerroin mistä tämä jollailuni sai alkunsa). Eipä ole silti huvittanut uudestaan lähteä vesille. En tiedä miten sitä pohjan köysikiinnikettä käytetään ja olen aina istunut sen päällä kun silloin tasapaino on parempi ja vene suorassa. Lisäksi alapuomi ottaa nyt veneen kylkiin kiinni eli sitä pitäisi saada nostettua, mutta voiko sitä nostaa vai meneekö se sitten väärin. Nyt aina käsillä olen nostanut sen laidan ja pääni yli. Kävin lukemassa jollaoppia ja siellä luki että kaatuminen on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Pelkään sitä niin paljon että se lamaannuttaa sen verran että ei kykene toimimaan niin hyvin kuin muuten. Vesi on niin likaista ja ympäristö kaislikkoineen ja veneenromuineen niin epämääräisen oloinen ja tuntuu että olen ihan yksin ja pulassa jos en osaakkaan jollaa kääntää. Lisäksi siellä jollassa on joka kerta vettä pohjalla vaikka ei olisi satanut eli se yhä vaan vuotaa. On tämä niin toivotonta tohellusta että mietin onko tässä mitään järkeä. Olisikin ehkä pitänyt ostaa kanootti :) Netissä näin kuvia missä kanoottiin oli laitettu purje... ei hullumpi idea ;) Jos huomenna illallla on hyvä ilma niin rohkeutta keräten menen koittamaan onneani tai sitten maanantaina. Jos sataa molemmilla kerroilla, se on merkki siitä että mun pitää luovuttaa. Vaikka en mä siltikään periksi antaisi.

Jollailutietoa on ollut äärimmäisen vaikea löytää. Lopulta kirjastosta löysin yhden kirjan. Netissä pitäisi olla yksi virtuaalinen opetusvideo, mutta sitä klikkaamalla ilmestyy error näytölle. Missään ei ollut yksityiskohtaista tietoa miten purje asennetaan ja miten säädetään jne. Nyt jo murehdin miten tulen tekemään huollon siihen ensi talvena kun lakka pitää hioa pois (tosin vesi on irrottanut sen jo suurelta osin, mahtaako koko onneton purkki lahota tuohon laituripaikkaansa syksyyn mennessä) ja sitten pitää se käsitellä jollain ja paikata kun löytäisi mistä vuotaa. Turhautumista vastaan taistelu siis jatkukoon. Ja niin pinnan venyttämistä, pelon hallintaa ja itselleen nauramista opetellaan jatkossakin jollailun merkeissä:)

Sunnuntaina illalla laskettiin jolla vesille sen uudessa "kotisatamassa". Eilen illalla oli ensimmäinen yksinpurjehdukseni. Siitä selvittiin kuhmu otsassa, mutta onneksi kuivin nahoin :)

Olin niin jännittynyt, että huomasin koottuani purjeen laiturille valmiiksi, että peräsin ja köli olivat unohtuneet kotiin. Niinpä piti nostaa purje jollaan lappeelleen odottamaan ja ajella kotiin hakemaan puuttuvat varusteet. Jollassa oli vettä ainakin kymmenisen senttiä, mikä piti ensin äyskäröidä pois. Toivon että jolla turpoaisi niin, että vuoto laikkaisi. Soutuvenelaiturin takakiinniitysvaijerin vuoksi masto pitää kiinnittää vasta vesillä, mutta ihan hyvin sain sen kohdalleen nostettua ja ruuvattua kiinni. Siinä sitä sitten istuin jollassa rutistaen laiturin vieressä olevaa tolppaa peläten päästää irti. Viitisen minuuttia siinä taisi vierähtää sisäistä kamppailua käydessäni. Vesi oli niin kauhean likaista ja sameaa. Pähkäilin että jos jolla kaatuukin  tai en pääse rantaan vaan ajaudun kaislikkoon, eikä ole ketään joka mut hakisi. Lopulta päätin että jos meinaan joskus jollailla, niin voin sen ihan hyvin nyt tehdä kun ei se sen helpompaa olisi minään toisenakaan kertana. Rohkeus on sitä että pelkää, mutta siitä huolimatta uskaltaa tehdä. Niinpä sitten irroitin otteeni tolpasta ja ohikiitävän hetken epävarmuutta siedettyäni sain vauhtia peräsintä heiluttamalla. Vähän eteenpäin päästyäni sain purjeeseen vastetta tuulesta ja tunsin oloni jo kotoisaksi.
Itse jollailu sujui hyvin. Sain tuulesta kiinni eri suuntiin mentäessä ja harjoittelin käännöstä vastatuuleen ja myötätuuleen. Joku kankaansuikale täytyy kiinnittää ylös mastoon, niin tuulensuunta olisi helpompi määrittää. Nyt oli välillä sellaista hakemista. Myös sellaiset villalangat haluaisin purjeeseen, jotta saan purjeen kiristettyä juuri sopivaksi. Vaikka hyvähän se olisi oppia arvioimaan skuuttiköyden kireyttä pelkän tuntuman kautta.  
Kaksi pientä sattumusta kävi ja toisen seurauksena tuli golfpallon puolikkaan kokoinen kuhmu otsaan. Ensin kesken käännöksen skuuttiköysi irtosi puomista. Ei mulle ollut tullut mieleenkään tarkistaa solmujen pitävyyttä. Käänsin vastatuuleen ja sain eteen kurkottaen kiinni puomista ja kiskottua sen lähelle niin, että yletyin solmimaan köyden siihen takaisin umpisolmulla. Ehkä pitäisi aloittaa solmunteon opiskelu kun umpparilla ja rusetilla ei vesillä taida olla paljoa luotettavuutta! Lopetellessani jollailua pääsin purjeella laituriin helposti. Sidoin jollan kiinni oman laiturin  viereiseen (jossa ei ole takavaijeria siinä kohtaa), irroitin maston&purjeen ja nostin ne laiturille. Sitten peräsimellä ja yhdellä kumiveneen  melalla sain selviydyttyä omalle paikalleni. Lähtiessä jolla oli ollut laiturissa sivuttain ja nyt tein sen virheen että luulin voivani kiinnittää sen kohtisuoraan paikalleen kuten soutuveneet olivat. Seisoin ihan keulassa yrittäen nostaa painavaa köliä laiturille. Epävakaa paino liian edessä oli huono juttu ja jolla meinasi keikata ja lensin pepulleni kölin pudotessa suoraan päähäni. Uskomatonta tohellusta ja varmasti niin hullun näköistä. Ainoa ajatus oli veneen keikatessa, että tuonne likaiseen veteen en aio mennä ja sain siirrettyä painon toiselle laidalle vaikka sitten pyllähdinkin. Ei kuhmu haitannut, tunsin vain syvää kiitollisuutta että pysyin veneessä:) Yön nukuin kylmäpussi otsalla ja tänään kuhmu on laajentunut vähän, mutta laskeutunut huomattavasti. Teki lapsiin tänään suuren vaikutuksen töissä kertoessani olleeni eilen illalla veneilyonnettomuudessa:) Todella surkuhupaisaa tämä mun touhu! Onneksi itse jollailu meni niin hyvin, ettei mitään pelkoa tullut ja nyt tiedän olla tarkempi rantautumisessa.
Illalla poimin vadelmia ja punaherukoita. Keitän niistä mehua talvella, jos vaikka olisi hyvä lumitilanne ja pääsisi hiihtämään tai pulkkailemaan.

Luulen että mun on toistaiseksi vähennettävä tätä kirjoittelua tänne, jotta jää elokussa enemmän aikaa iltaisin tälle uudelle jännittävälle harrastukselleni ja myös uutta taulua olen ajatellut alkavani pitkästä aikaa maalata. Syyskuussa alkaa tanssitunnit ja olen myös harkinnut englanninkurssin aloittamista, jotta joskus tulevaisuudessa olisi paremmat lähtökohdat jatko-opiskelua ajatellen tai jos lähden ulkomaille vapaaehtoistyöhön. Siinä kotimaisessa on useampia koulutuksia nyt syksyllä ja haluan niihin riittävän voimavaroja ja prosessointikykyä, koska on upea tilaisuus päästä niihin osalliseksi. Työn puolesta olin yhdessä koulutuksessa taannoin ja tässä alla mielenkiintoisin otos sieltä:  

Aivot ja sosiaalinen vuorovaikutus (David Rock 2010)
Status - tarve tulla arvostetuksi, sosiaalinen "nokkimisjärjestys", näkemys omasta paikastamme suhteessa muihin.
Certainty - ennustettavuus ja turvallisuus, kyky ennakoida tulevaa. Koettu epävarmuus heikentää muistia, haittaa suorituskykyä ja vaikuttaa epäsuotuisasti kykyyn olla läsnä tässä hetkessä.
Autonomy - autonomia. Tunne siitä, että voimme vaikuttaa asioihin ja tehdä valintoja.
Relatedness - yhteenkuuluvuus. Turvallinen yhteys ympärillä oleviin ihmisiin; Sosiaalinen kipu, kuten ulkopuolelle jäämisen tunne, aktivoi samat aivoalueet kuin fyysinen kipu.
Fairness - oikeudenmukaisuus. Haluamme tulla kohdelluksi oikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus aktivoi samat aivoalueet kuin fyysinen kuvotus.

"Sopivaa ajankohtaa odottaessasi se menee ohi" - teepussiviisautta tämän päiväisestä teepussista töissä.

Ihmeellinen epäuskon puuska jylläsi mun mielessä ollessani viimekertaista kirjoittamassa:) Tuntui hetken aikaa että kaikki on jotenkin ylivoimaista ja olen eksyksissä. Jotenkin sitten taas ryhdistäydyin kun mietin miten elämä kuitenkin on sitä miksi sen tekee. Voi jäädä kiinni epävarmuuteen tai sitten uskaltaa antaa asioille mahdollisuuden. Jossain leffassa tai kirjassa oli tällainen neuvo: mieti jokin asia mitä tekisit jos voisit olla täysin varma että onnistut siinä ja se menee hyvin. Ja sitten tee se asia nyt heti! Mitä itse tekisit?

Jollailu ei nyt ole mikään niin maailmoja mullistava tai suurta tahtoa/uskallusta vaativa asia todellisuudessa (oman pään sisällä joskus voi hetkellisesti ollakin näköjään), mutta ripauksen uskoa ja rohkeutta se silti vaatii. Niinpä päätin että samapa se mulle mitä muut mun pienestä jollasta ajattelee tai jos tunaroin vedessä. Kävin hankkimassa kelluntaliivit, lukaisemassa kirjastossa läpi jollailusta kertovan kirjan, jotta ainakin teoriassa tiedän miten vene käännetään jos se kaatuu ja onko jotain oleellista, perustavaa laatua olevaa asiaa joka on tiedettävä. Katsoin koneelta pari videota ja sitten onnistuin saamaan jopa pienen laituripaikan tutusta satamasta. Ehkä viikonloppuna vien sen sinne ja jos huomenna ilma on suotuisa niin pääsen testaamaan taitoja ihan tositoimintaankin. Nyt on siis olosuhteet sellaiset että on mahdollisuuksia jos intoa ja rohkeutta riittää:)

Olen tässä jo jonkin aikaa huomannut sellaisen, että Nitasta luopumisen  jälkeen en ole uskaltanut päästää näitä eläimiä enää niin läheisiksi itselleni. Pidän ne vähän etäällä turvallisen välimatkan päässä sydämestäni. Erityisesti alakerrassa asustavan Nitan veljen Pontson, mutta myös nämä omat karvakaverit. Mulla oli Nitan suhteen niin paljon odotuksia ja toiveita ja myös todellista uskollisuutta. Ehkä pelkään antaa näiden tavallaan korvata sitä tai antaa mahdollisuutta tulla yhtä tärkeiksi. Ja silti ne ansaitsisivat tulla aidosti kohdatuiksi ilman ennakkoluuloja ja muita rasitteita. Erityisesti koska ne eivät ole voineet osaansa valita ja aina elämällä on oikeus mahdollisuuteen.

Mietin myös sitä miten "vapaa" voi olla niin monella tapaa. Voi olla fyysisesti vapaa ja rajoitteeton toteuttamaan itseään tai tekemään asioita, mutta on kuitenkin eri asia olla ja/tai mieleltään vapaa. Aina välillä mietin munkkeja, kulkureita tms. luopumisen eteen ja toisenlaisten asioitten vastaanottamiseen päätyneitä ihmisiä. Onko vapaus ja mielenrauha oikeasti saavutettavissa kaikesta luopumisella ja irti päästämisellä. Vai onko se kiintymisen ja itsensä likoon laittamisen välttelemistä. Uskon että ainakin osittain ylimääräisestä maallisesta omaisuudesta luopuminen tuo mielenrauhaa. Ehkä omalle itselle jää enemmän tilaa kun sitä ei tukahduta jos asiat on arvomaailman mukaisessa tärkeysjärjestyksessä. Mietin myös että mikä saa ihmisen haluamaan luopua kaikesta tai joistain tietyistä asioista. Onko se esim munkkien kohdalla jotain todellista nöyryyttä elämän suuruuden edessä vai pelkoa antaa jollekin suurelle mahdollisuutta niinkin vähäpätöisten ja heikkojen otusten edessä kuin ihminen on. Itse toivoisin voivani oppia olemaan nöyrä elämän edessä ja osata toivoa, ajatella, nähdä ja tehdä hyvää. Antaa mahdollisuuden elämälle itselleen niin itsessäni kuin muissa elollisissa ja kunnioittaa elämän pyhyyttä ja aitoutta. Ehkä jossain luostarissa tämä kaikki olisi helpompaa, kun kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa, hitaampaa, kurinalaisempaa ja suojatumpaa. Täällä sitä nyt hortoilen ympäriinsä tunteiden ja ympäristötekijöiden sekamelskassa toteuttaen mielihalujani ja päähänpistojani miettien mikä on minkäkin hinta ja onko näitä asioita edes järkevä miettiä. Meneekö se elämä itse ohi jos tarpeeksi jää paikalleen pohtimaan. Taidan kaivata päivittäistä metsäannostani kun täällä ei sellaista ole tarjolla ihan lähellä. Joillekin metsä voi olla kuin luostari tai ainakin sellainen rauhan temppeli. Sieltä saa annoksen rauhaa niin ettei tarvitse sitä itsestään tai tyhjästä nyhjäistä. Toisaalta on toisen ihmisen aliarvioimista jos voi kuvitella ymmärtävänsä tai tietävänsä mitä toisen tunteissa liikkuu kun hän tekee tiettyjä valintoja (esim. munkit). Se ettei jää roikkumaan menneisyyden tunteisiin tai anna kuormittaville/elämää latistaville tekijöille jalansijaa on ainakin jonkinlaista todellista vapautta. Että uskaltaa kohdata tämänhetkisen totuuden tai edes etsiä sitä.

Töissä mennyt hyvin ja lapset jälleen kotona, niinpä mieli on taas toistaiseksi valoisa:)
Kasvimaalla on salaatit syöty ja uusi sato on itänyt viikko sitten, kesäkurpitsa kukkii, yksi kurkunalku on ja muutamia uusia kukkia alkaa kasvaa ja jättipitkät pikku petuniatkin ovat hengissä. Vähän myöhässä on sato, mutta ainakin on jotain kasvua seurattavana.