Ihmeellinen epäuskon puuska jylläsi mun mielessä ollessani viimekertaista kirjoittamassa:) Tuntui hetken aikaa että kaikki on jotenkin ylivoimaista ja olen eksyksissä. Jotenkin sitten taas ryhdistäydyin kun mietin miten elämä kuitenkin on sitä miksi sen tekee. Voi jäädä kiinni epävarmuuteen tai sitten uskaltaa antaa asioille mahdollisuuden. Jossain leffassa tai kirjassa oli tällainen neuvo: mieti jokin asia mitä tekisit jos voisit olla täysin varma että onnistut siinä ja se menee hyvin. Ja sitten tee se asia nyt heti! Mitä itse tekisit?

Jollailu ei nyt ole mikään niin maailmoja mullistava tai suurta tahtoa/uskallusta vaativa asia todellisuudessa (oman pään sisällä joskus voi hetkellisesti ollakin näköjään), mutta ripauksen uskoa ja rohkeutta se silti vaatii. Niinpä päätin että samapa se mulle mitä muut mun pienestä jollasta ajattelee tai jos tunaroin vedessä. Kävin hankkimassa kelluntaliivit, lukaisemassa kirjastossa läpi jollailusta kertovan kirjan, jotta ainakin teoriassa tiedän miten vene käännetään jos se kaatuu ja onko jotain oleellista, perustavaa laatua olevaa asiaa joka on tiedettävä. Katsoin koneelta pari videota ja sitten onnistuin saamaan jopa pienen laituripaikan tutusta satamasta. Ehkä viikonloppuna vien sen sinne ja jos huomenna ilma on suotuisa niin pääsen testaamaan taitoja ihan tositoimintaankin. Nyt on siis olosuhteet sellaiset että on mahdollisuuksia jos intoa ja rohkeutta riittää:)

Olen tässä jo jonkin aikaa huomannut sellaisen, että Nitasta luopumisen  jälkeen en ole uskaltanut päästää näitä eläimiä enää niin läheisiksi itselleni. Pidän ne vähän etäällä turvallisen välimatkan päässä sydämestäni. Erityisesti alakerrassa asustavan Nitan veljen Pontson, mutta myös nämä omat karvakaverit. Mulla oli Nitan suhteen niin paljon odotuksia ja toiveita ja myös todellista uskollisuutta. Ehkä pelkään antaa näiden tavallaan korvata sitä tai antaa mahdollisuutta tulla yhtä tärkeiksi. Ja silti ne ansaitsisivat tulla aidosti kohdatuiksi ilman ennakkoluuloja ja muita rasitteita. Erityisesti koska ne eivät ole voineet osaansa valita ja aina elämällä on oikeus mahdollisuuteen.

Mietin myös sitä miten "vapaa" voi olla niin monella tapaa. Voi olla fyysisesti vapaa ja rajoitteeton toteuttamaan itseään tai tekemään asioita, mutta on kuitenkin eri asia olla ja/tai mieleltään vapaa. Aina välillä mietin munkkeja, kulkureita tms. luopumisen eteen ja toisenlaisten asioitten vastaanottamiseen päätyneitä ihmisiä. Onko vapaus ja mielenrauha oikeasti saavutettavissa kaikesta luopumisella ja irti päästämisellä. Vai onko se kiintymisen ja itsensä likoon laittamisen välttelemistä. Uskon että ainakin osittain ylimääräisestä maallisesta omaisuudesta luopuminen tuo mielenrauhaa. Ehkä omalle itselle jää enemmän tilaa kun sitä ei tukahduta jos asiat on arvomaailman mukaisessa tärkeysjärjestyksessä. Mietin myös että mikä saa ihmisen haluamaan luopua kaikesta tai joistain tietyistä asioista. Onko se esim munkkien kohdalla jotain todellista nöyryyttä elämän suuruuden edessä vai pelkoa antaa jollekin suurelle mahdollisuutta niinkin vähäpätöisten ja heikkojen otusten edessä kuin ihminen on. Itse toivoisin voivani oppia olemaan nöyrä elämän edessä ja osata toivoa, ajatella, nähdä ja tehdä hyvää. Antaa mahdollisuuden elämälle itselleen niin itsessäni kuin muissa elollisissa ja kunnioittaa elämän pyhyyttä ja aitoutta. Ehkä jossain luostarissa tämä kaikki olisi helpompaa, kun kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa, hitaampaa, kurinalaisempaa ja suojatumpaa. Täällä sitä nyt hortoilen ympäriinsä tunteiden ja ympäristötekijöiden sekamelskassa toteuttaen mielihalujani ja päähänpistojani miettien mikä on minkäkin hinta ja onko näitä asioita edes järkevä miettiä. Meneekö se elämä itse ohi jos tarpeeksi jää paikalleen pohtimaan. Taidan kaivata päivittäistä metsäannostani kun täällä ei sellaista ole tarjolla ihan lähellä. Joillekin metsä voi olla kuin luostari tai ainakin sellainen rauhan temppeli. Sieltä saa annoksen rauhaa niin ettei tarvitse sitä itsestään tai tyhjästä nyhjäistä. Toisaalta on toisen ihmisen aliarvioimista jos voi kuvitella ymmärtävänsä tai tietävänsä mitä toisen tunteissa liikkuu kun hän tekee tiettyjä valintoja (esim. munkit). Se ettei jää roikkumaan menneisyyden tunteisiin tai anna kuormittaville/elämää latistaville tekijöille jalansijaa on ainakin jonkinlaista todellista vapautta. Että uskaltaa kohdata tämänhetkisen totuuden tai edes etsiä sitä.

Töissä mennyt hyvin ja lapset jälleen kotona, niinpä mieli on taas toistaiseksi valoisa:)
Kasvimaalla on salaatit syöty ja uusi sato on itänyt viikko sitten, kesäkurpitsa kukkii, yksi kurkunalku on ja muutamia uusia kukkia alkaa kasvaa ja jättipitkät pikku petuniatkin ovat hengissä. Vähän myöhässä on sato, mutta ainakin on jotain kasvua seurattavana.